Kuinka kylvetty kasvaa?

Luin hiljattain Jeesuksen kertomana kolmeen evankeliumiin tallennetun kylväjävertauksen. Pysähdyin pohtimaan elämän syntyä ja uskon kasvua.

Lienee kiistatonta, että sadon ensisijainen edellytys on elävä siemen. Satoa ei synny tyhjästä tyhjiöstä.

Alussa Jumala loi sanomalla: hänen sanansa toimi elämän sisältävänä siemenen tavoin kasvattaen äärettömän runsaasti konkreettista hyvää.

Samoin myös ihmiskehoon pukeutunut Jumala eli Jeesus loi maan päällä asuessaan hyvää – esimerkiksi terveyttä, ravintoa, vapautta ja uutta elämää – juuri sanojensa välityksellä.

Kun Jeesus paransi sadan sotilaan johtajana toimineen miehen palvelijan, mies itsekin ymmärsi, että muutokseen tarvitaan sana auktoriteetin suusta. Jeesus sanoi, ja ihme tapahtui.

Uskon, että Jumalan sana toimii aivan samalla tavalla edelleen.

Kylväjävertaus korostaa kauniisti, että juurikin Jumalan sana on sadon lähtökohtana toimiva siemen.

Siemenen lisäksi – sekä kirjaimellinen että hengellinen – sato edellyttää myös suotuisia olosuhteita: valoa ja tilaa, suojaa sekä riittävää ravintoa.

Niinpä myös uskon kasvussa ihmisen osuus liittyy ymmärtääkseni suotuisien olosuhteiden sallimiseen.

Anna Sanan siemenelle lupa pysyä paikallaan pyrkimällä ymmärtämään kuulemasi ja lukemasi. Kysy, vertaa ja tutki – eli etsi ymmärrystä. Kun etsit ymmärrystä, löydät etsimäni. Kun etsit uskoa, ymmärrät lisää siitä, mitä uskot.
Tiedosta Jumalan vihollisen pyrkivän siivoamaan siemenen sydämestäsi, mutta älä säikähdä sitä. Älä säikähdä myöskään uskosi vähäisyyttä, sillä siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi voit pyytää: ”Minä uskon. Auta minua voittamaan epäuskoni.”
Keskity ikuiseen hetkellisten huolien tai hyötyjen sijaan.

Jos tahdot, niin uskosi Jeesukseen kasvaa kyllä, koska Jumalan sana on elinvoimainen siemen.

P.S. Täältä löytyy lisää luettavaa sekä ajateltavaa uskoon liittyen.

Uhanalainen usko

Millainen vaikutus on sillä, että yksilö tai yhteisö uskoo – tai lakkaa uskomasta?

Törmäsin suurelta lavalta julistettuun väitteeseen, jonka mukaan uskonnot ja muut vastaavat rakenteet katoavat, kun kyllin moni jättää ne taakseen. En kiistä, etteikö näin olisi jossain joskus voinut käydäkin. Katoaahan jokikin olemattomiin, jos vesi lakkaa virtaamasta sitä pitkin.

Toisaalta pysähdyin pohtimaan asiaa erinäisten määritelmien kautta. Mitä uskonto oikeastaan tarkoittaa?

Henkilöstä ja tilanteesta riippuen uskonto voi oman keittiöteologiani mukaan ilmetä karrikoidusti kolmella tavalla: uskotteluna, uskona tai suhteena.

Uskottelu on sitä, että perusteiden puuttumisesta huolimatta suhtautuu vilpilliseen väittämään totena ja pätevänä. Uskotellessa ihminen siis esittää – joko tietoisesti tai tiedostamattaan – pitävänsä perusteetonta asiaa aidosti olemassa olevana. Tästä huolimatta ja kontekstista riippuen kyseessä voi olla myös yleisesti hyväksytty tarina:

"Korvatunturilla asuva parrakas ja sopivasti pyylevä pukki lentää kerran vuodessa porovaljakollaan jakamaan lahjoja kaikille kilteille lapsille."

Vaikka feikkipukkeihin törmäisi toistuvasti, uskottelun kohteena olevaan asiaan tai hahmoon ei löydy aitoa tarttumapintaa. Tyhjän kanssa on mahdotonta vuorovaikuttaa.

Uskottelun ja uskon välinen ero liittyy perusteisiin. Usko on sitä, että perusteiden olemassaolon vuoksi suhtautuu – joko vilpilliseen tai vilpittömään – väittämään aidosti totena ja pätevänä. Toisin sanoen usko edellyttää yksilön tai yhteisön hyväksymää syytä pitää asiaa oikeana. Tätä alleviivaa uskon synonyyminä toimiva luottamus.

"Uskon Luojan olemassaoloon sillä perusteella, mitä Raamattu ja luonto yksimielisesti asiasta vakuuttavat."

Toisin kuin aikaisemman uskottelua havainnollistavan pukkitarun, tämän uskoa mallintavan esimerkkitoteamuksen allekirjoitan itsekin. Pidän sekä Raamatun ilmoitusta että esimerkiksi dna:n käsittämättömän monimutkaista suunnitelmallisuutta luotettavina perusteina uskolleni Jumalaan kaiken elämän Luojana.

Toisaalta tiedän ihmisten uskovan luottavaisesti moninaisiin väittämiin ja rakenteisiin, joita itse en pidä uskomisen arvoisina. Vastaavasti sitä, mitä minä uskon, sinä et välttämättä usko. Näin ollen uskon kohdalla onkin kyse yksilön tai yhteisön itse suorittamasta perusteiden pätevyyden arvioinnista. Ja kyllä, perusteiden pätevyyden arviointi on suhteellista sekä altista lukemattomille ulkoisille vaikutteille.

Niinpä alussa lainaamani lause uskontojen uhanalaisuudesta vaikuttaakin varsin varteenotettavalta, mikäli uskonto jää pelkäksi uskotteluksi tai subjektiiviseksi uskoksi.

Oman määritelmäni mukaan uskonto ja sitä ilmentävä usko voivat kuitenkin sisältää myös suhteen. Suhde toteutuu, kun todelliset osapuolet ovat perusteltavasti vilpittömässä vuorovaikutuksessa keskenään. Suhde ei ole siis suhteellinen tulkinta, vaan elävä yhteys, joka vaikuttaa molempiin osapuoliin.

"Olen valinnut astua sisään Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avaamasta ovesta, joka johtaa minut läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa."

Suhteeni Jeesukseen ei rajoitu Jumalan olemassaolon uskomiseen. Sen sijaan elän aktiiviisessa vuorovaikutuksessa edelleen elävän Herrani ja Vapahtajani kanssa: Jaan ajatukseni Hänen kanssaan rukouksessa. Kuuntelen Hänen henkilökohtaisesti tilanteeseeni kolahtavia vastauksiaan hiljentymällä lukemaan Raamattua. Hän elää minun kanssani ja minussa.

Totean siis, että suhde on paljon enemmän kuin usko – ja äärettömän paljon enemmän kuin uskottelu. Siltä varalta, että pidät taulukoista ja verrannoista, tiivistän vielä väittämäni visuaaliseen asuun:

Koska suhteeni Jeesukseen on – vilpittömän uskon ja luotettavien perusteiden lisäksi – henkilökohtaisen vuorovaikutteista, se ei riipu yhteiskunnan virtauksista tai ympärilläni elävien ihmisten subjektiivisista näkemyksistä.

Samaa pätee myös tasavaltamme ja koko jälkikristillisen maailman jokaiseen kristittyyn. Edes enemmistön mielipiteet eivät uhkaa elävää suhdetta uskomme perustajaan ja sen täydelliseksi tekijään.

Uskotko sinä Jeesukseen?

Onhan suhteesi Häneen elävä ja läheinen?

Miten voin tulla uskoon?

Uskoontulo on omalta osaltani valinta, jossa annan Jumalalle luvan toimia elämässäni. Mikäli se olisi vain minusta kiinni, en olisi koskaan täysin valmis tulemaan uskoon. Ihmisenä en koskaan ymmärrä kaikkea asiaan liittyvää.

Jumala vetää minua puoleensa monin eri tavoin. Jumala puhuu esimerkiksi sen kautta, mitä luen ja kuulen Raamatusta. Hän käyttää myös toisia ihmisiä tehdessään tuttavuutta kanssani. Lisäksi voin kokea Jumalan puhetta esimerkiksi suoraan ajatuksissani tai unissani sekä Hänen ihmeellisesti suunnittelemansa luonnon kautta. Voin myös itse kutsua Jumalaa osoittamaan itsensä ja vahvistamaan uskoani.

Oleellisinta ei kuitenkaan ole se, mitä minä koen tai teen, vaan se, mitä Raamatun mukaan Jumala on jo tehnyt valmiiksi: Jeesuksen kuolema ja kuolleista herääminen rakensi sillan Jumalan ja ihmisen välille. Minun osakseni jää ottaa askel sillalle ja kulkea sitä pitkin eteenpäin. Jumalan osalta asia on selvä. Hän tahtoo elää yhteydessä jokaikiseen ihmiseen. Jeesuksen rakentama silta yltää kaikkien mahdollisten esteiden ylitse.

Toisaalta ilman Jeesusta en itse pysty mitenkään löytämään yhteyttä Jumalaan. Alkujaan Jumala loi ihmisen yhteyteensä – Edenissä ensimmäiset ihmiset näkivät ja kuulivat Jumalan läsnäolon konkreettisesti ja saivat Häneltä kaiken tarvitsemansa – mutta yhteys rikkoutui sen seurauksena, että Aadam ja Eeva eivät noudattaneet Jumalan antamia elämän käyttöohjeita. Yhteydessä Jumalaan ihmisillä oli elämä, ja vastaavasti väistämättä rikkoutunutta yhteyttä seuraa ennen pitkää kuolema.

Raamatun mukaan jokainen ihminen on tehnyt, sanonut tai ajatellut jossain vaiheessa elämäänsä asioita, jotka rikkovat Jumalan tahtoa. Nämä väärät asiat, joita myös synniksi kutsutaan, ovat esteenä minun ja Jumalan välillä. Hyvät valinnat eivät hyvitä pahoja; niin kuin ei oikeudessakaan jätetä rikollista tuomitsematta, vaikka hän olisi tehnyt paljon hyvääkin. Jumalan näkökulmasta ei myöskään ole olemassa pieniä ja isoja syntejä, vaan synnin ydin on aina sama: uskon puute ja oman tahdon valitseminen yli Jumalan tahdon.

Hyvä uutinen on, että Jumala tietää ja huomioi luomansa ihmisen rajallisuuden. Siksi Hän itse järjesti uuden mahdollisuuden lähettämällä Jeesuksen elämään ihmisenä ja silti yhtä aikaa myös yhä Jumalana. Näin Jumala oli jälleen konkreettisesti näkyvässä muodossa maan päällä ja pystyi palauttamaan synnin rikkoman yhteyden. Jeesus kuoli täydellisenä uhrina kaikkien puolesta. Hän otti vastaan rangaistuksen, joka muutoin kuuluu jokaiselle ihmiselle. Koska Jeesuksessa itsessään ei ollut syntiä, Hän palasi takaisin elämään – ja palautti myös minulle oikeuden elää yhteydessä Jumalaan eli olla Hänen lapsensa.

Uskoontulossa on kyse yksinkertaisesti siitä, että valitsen ottaa vastaan Jumalan järjestämän sovinnon ja annan Jeesukselle korkeimman aseman elämässäni. Se on oma päätökseni, jonka voin ilmaista Jumalalle vapaasti rukoillen itse tai yhdessä toisten kanssa. Uskoontulossa minun ja Jumalan välille avautuu yhteys eli läheinen suhde. Sen myötä saan vähitellen tutustua Jumalaan entistä paremmin sekä jakaa koko elämäni Hänen kanssaan.

Jumala antaa voimaa uskossa elämiseen sekä tahtoo siunata, varjella ja johdattaa minua. Hänen Henkensä voimalla saan kasvaa pala palalta Jeesuksen kaltaiseksi. Uskoontulo ja uskossaolo ei kuitenkaan tee itsestäni eikä olosuhteistani inhimillisesti ajateltuna täydellisiä. Ratkaisevaa on, että pysyn päätöksessäni eli suhteessani Jeesukseen. Jeesus ei jätä minua koskaan, ja kun valitsen päivittäin seurata Häntä, pääsen lopulta Hänen luokseen Taivaaseen.

Armolla on vientiä

Aasialainen tuttavani avautui minulle aivan hiljattain. Hän totesi, että arvostaa omistamaani rauhaa ja haaveilee voivansa elää samanlaisessa uskossa kuin minä.

Ateistinen kotikasvatus sekä – länsimaisesta jälkikristillisyydestä kovin poikkeava – sikäläinen yhteiskunta ovat kuitenkin muovanneet tuttavani maailmankuvan niin läpikotaisin, että hänen näkökulmastaan kristinusko tuntuu vielä liian vaikealta.

Hänen on vaikeaa sisäistää anteeksi antamista – saamisesta puhumattakaan. Hänen on myös vaikeaa kuvitella, että Jumala ei rankaisisi häntä jokaisesta haparoivasta uskonaskeleestaan. Hänen on ylipäänsä vaikeaa nähdä itsensä ihmisenä, jonka Jumala hyväksyisi.

Tuttavani surulliset sanat saivat minut hetkeksi sanattomaksi.

Itse koen kristinuskon lähtökohtaisesti maailman helpoimpana maailmankatsomuksena. Eihän minun tarvitse tehdä mitään kelvatakseni Jumalalle, sillä Hän on tehnyt kaiken valmiiksi.

Hän on luonut ympärilleni mahtavan maailman. Hän on pelastanut minut kuin supersankari rakkaansa hukkuvasta laivasta. Hän on käsikirjoittanut elämääni mahdollisuuksia tehdä hyvää ja Hän antaa vieläpä kaikenkattavan varustuksen suunnitelmiensa toteuttamiseen. Minun osuudekseni jää vain ja ainoastaan ottaa vastaan usko, jolla hyväksyn Hänet ja Hänen tekonsa.

Ja ei, minä en ole poikkeus, vaan sama pätee kenen tahansa kohdalla. Siksi vastasinkin tuttavalleni:

– – I cannot take any credit for the peace I have. It’s completely a gift from Jesus. He is the only one who was able to be the kind of person God wants. All of us are wrong before Him, and that’s why nobody can do it by themselves. Yet, He can supernaturally help anybody who lets Him to their life.

I mean, I have peace only because I know that God has forgiven me for every situation in which I have failed, and He continues to do so as I still fail. It’s also only because of His grace that I can forgive others. – –

Yhtä kaikki, alusta loppuun asti kyse on armosta.

Ristillä perusteltu armo onkin ylivoimaisesti paras vientituote, minkä mikään kansa kuvitella saattaa – joskin joka paikassa sille riittää tilausta myös tuontipuolella.

Totuus ei pala tulessakaan

Totuus on tuntunut olevan teemana yhdellä jos toisellakin suunnalla viime aikoina, ja siten se on kulkeutunut taas myös omiin aatoksiini.

Nykymuodin mukaan totuus on suhteellista, joten absoluuttista Totuutta pohtiessaan päätyy hankkimaan otsaansa kyseenalaisen leiman toisensa perään. Leimoista huolimatta uskaltaudun heittämään ilmoille todennäköisesti vähintäänkin ahdasmieliseksi teilattavan väitöksen.

Minä tunnen Totuuden – vaikkakin vaillinaisesti, niin silti vakuuttuneesti.

Ei, se ei tarkoita, että väittäisin olevani aina oikeassa. Eikä se tarkoita edes, että kuvittelisin uskoni olevan muita korkeatasoisempaa, mutta…

Kristinuskon viitekehyksestä löytyy sekä Totuuden persoona että avoin väylä Jumalan luokse. Jeesus Nasaretilainen totesi asiaa yhtään kiertelemättä olevansa itse Totuuden ilmentymä ja myös tie, jota pitkin kuka tahansa löytää perille.

Mikäli kyseessä olisi tavallisen kuolevaisen kommentti, kuulostaisi se kieltämättä aavistuksen isottelevalta. Jeesuksella oli kuitenkin takanaan taivaan ja maan Luojan luja tuki. Lisäksi edestäpäin löytyi lukematon määrä seuraajia, jotka hyväksyivät Hänen henkilöllisyytensä niin varmasti, että olivat valmiita vaihtamaan maallisen elämänsä Jeesuksen lupaamaan ikuisuuteen Jumalan luona. Suuret ihmisjoukot suostuivat siis kuolemaan kidutettuina – näin koruttomasti ilmaistuna – ihan vain siksi, että eivät tahtoneet kieltää Totuutta.

Toisuskoisten todistukset

Kristinuskon ulkopuoliset lähteet tunnistivat ja tunnustivat tilanteen. Juutalainen Flavius Josefus kirjasi historiikkiinsa esimerkiksi, että Jeesusta kutsuttiin Kristukseksi eli Messiaaksi, ja että Hänen veljensä kivitettiin kuoliaaksi juutalaisten lain hylkäämisestä tuomittuna.

Josefuksen roomalainen kollega Cornelius Tacitus puolestaan kertoi kuvottavan seikkaperäisesti karuista vainoista, joita keisari Nero kohdisti Kristuksen seuraajiin, joiden alkujaan Juudeasta kotoisin oleva yhteisö oli levinnyt jo Roomaan saakka.

Ahdistaako absoluuttinen totuus?

Varhaisista kristityistä kertovia kristinuskon ulkopuolisia lähteitä tutkittuani jäin järkeilemään ahdasmielisyyttä. Lukuisat Jeesuksen alkuperäisistä seuraajista olivat kieltämättä varsin joustamattomia kannassaan; koettuaan löytäneensä Totuuden he eivät suostuneet luopumaan uskostaan millään hinnalla. Olivatko he siis ahdasmielisiä?

Mikäli tuolta ajalta täytyisi löytää ahdasmielisyyden määritelmään lukeutuva osapuoli, käsittääkseni lähimmäksi osuisi taho, joka ajoi alkukristityt todella ahtaalle.

Mielenkiintoista on joka tapauksessa se, että Totuus itsessään ei kadonnut mihinkään väkivaltaisesta vastarinnasta huolimatta, vaan sai päinvastoin lisää sitoutuneita kannattajia. Toisin sanoen absoluuttinen Totuus vaikutti, sekä edelleen vaikuttaa, yhtäältä provosoivasti ja toisaalta myös vetoavasti.

Samaistun itse jälkimmäiseen ryhmään. Totuus, jonka olemassaolo ei jää subjektiivisten mielipiteiden varaan, on paitsi turvallinen myös vakavasti otettava ja oikeasti tasa-arvoistava. Suhteellisten totuuksien armoilla ihmiset ajelehtivat medialukutaitonsa ja asianajokykynsä tuivertamina arvomarkkinoiden aalloilla.

Omasta näkökulmastani katsottuna samaan lopputulokseen päätyvät erittäin valitettavasti myös kaikki ne, jotka seuraavat pyhinä pidettyjä ihmisiä. Inhimillinen väite totuudesta ei nimittäin ole tae sen luotettavuudesta – vaikka seuraajia olisi miljoonia tai miljardeja.

Pyhinä pidetyt puheet

Erinäisiin uskomusjärjestelmiin perehtyminen alleviivasi käsitystäni Jeesuksen ainutlaatuisuudesta. Ainoastaan Hän esittäytyy absoluuttisen Totuuden ruumiillistumana ja ihmiseksi tulleena Jumalana, joka sekä kykenee että myös lupaa pelastaa ihmiset heidän pahuutensa seurauksilta pelkän uskon perusteella.

Esimerkiksi koraanin opetuksen mukaan Jumalan suosion saavat osakseen ihmiset, joiden hyvät teot painavat tarpeeksi paljon. Kyse on ilmeisen suhteellisesta asiasta, mikä tulee esiin myös siinä, että edes profeetta Muhammed ei ollut varma omasta kelvollisuudestaan Jumalan silmissä. Siten on varsin loogista, että hän ei saattanut myöskään luvata pelastusta seuraajilleen.

Buddhana tunnetun Siddhartha Gautaman puolestaan uskotaan löytäneen tavoittelemansa valaistumisen ja määritelleen myös neljä jaloa totuutta. Sen enempää ne kuin Buddha itsekään eivät kuitenkaan lupaa viedä varmasti perille, vaan ihmiseltä itseltään edellytetään toistuvaa onnistumista kahdeksaan eri aihepiiriin asettuvassa harjoituksessa. (Näistä yksi on muuten nykytrendeihinkin mahtuva mindfulness.) Yhtä kaikki, myös Buddhan opetukset osoittautuvat hyvin suhteellisiksi.

Vastaavasti hindulaisuuden runsaslukuisten jumalien herrana pidetty Krishna ohjaa seuraajiaan omiin onnistumisiin tukeutuvaan suoriutumiseen. Näissä joko työhön, rakkauteen tai tietoon keskittyvissä suoritteissa vakaasti onnistuvalle Krishna lupaa vapautumisen – mutta toisaalta toteaa samassa yhteydessä kaikkiin liittyvän epäonnistumisen riskin.

Toisin kuin kaikki edellä sivutut pyhinä pidetyt henkilöt, ihmiseksi tulleena Jumalana Jeesus tiesi sekä oman asemansa, lopullisen määränpäänsä että ehdottoman vaikutusvaltansa kenen tahansa ihmisen pelastumiseen. Siksi koenkin itse, että kristinuskon eräs ainutlaatuisuuksista liittyy juurikin Totuuteen absoluuttisena ja – armon tavoin – ihmisten suorituksista ihanan riippumattomana.

Järki ja tunteet

Järki ja tunteet ovat kuin kaksi vahvaa linssiä, jotka sisäisistä silmälaseistamme löytyy. Kummankin linssin vahvuus on räätälöity kullekin henkilökohtaisesti. Sama tuttu maailmamme näyttäytyy siksi jokaiselle omanlaisenaan. Kun katselemme ympärillemme sisäänrakennettujen järki-tunnelasiemme läpi, molemmat linssit lisäävät omat vivahteensa kaikkeen kohtaamaamme.

Järjen alalle kuuluu se, mikä koetaan luonnollisin aistein ja voidaan perustella loogisesti. Järki pohjautuu siis tietoon ja tieteeseen: aistimuksiin, jotka voidaan toistaa, mitata ja tutkia. Sen vuoksi järkeä pidetäänkin verrattain objektiivisena.

Tunteetkin saavat sytykkeitä aistien kautta, mutta palavat ilmiselvän yksilöllisesti. Selkeällä säällä taivas on sininen niin sinulle kuin minullekin, mutta sen meissä herättämät tunteet voivat olla toisistaan poikkeavia niin voimakkuudeltaan kuin laadultaankin.

Toisaalta järkeenkin vaikuttavat todellisuudessa yksilölliset seikat kuten ympäristö ja lähtökohdat. Sekä kasvatus että geenit muokkaavat kysymysten asettelua, ja niinpä vastauksetkin vaihtelevat.

Entä usko ja tahto?

Oman auktoriteettini eli Raamatun mukaan Jumala on luonut ihmisen läpikotaisin, joten myös järki ja tunteet ovat Hänen kädenjälkiään.

Kokemukseni mukaan Jumala kohtaakin sekä järjen että tunteiden tasolla, ja usko Häneen vaikuttaa molempiin silmiä avaavasti. Toisin sanoen sen enempää järki kuin tunteetkaan eivät ole uskon esteitä. Päinvastoin ne voivat puoltaa uskoa, ja usko voi tuoda ymmärrystä niiden välittämien viestien käsittelemiseen.

Kun Jumala herättää uskon ja suhde Häneen vahvistuu ihmisenkin puolelta sitoutuneeksi, usko yhtä aikaa tuntuu ja käy myös järkeen.

Käytännössä tunnen tyyntä rauhaa ja olosuhteista riippumatonta onnellisuutta, kun yhteyteni Jumalaan on kunnossa. Samaan aikaan pidän Hänen olemassaoloaan ja osuuttaan kaiken Luojana ainoana järkeenkäypänä selityksenä luonnon yliluonnolliselle kauneudelle, ihmiskehon monimutkaisuudelle ja koko aurinkokunnan hienosäädölle.

Yhtäältä uskoni saa siis tukea tunteideni ja järkeni tuottaman informaation kautta. Toisaalta usko tuo myös selkeyttä tilanteisiin, joissa linssien välittämät viestit ovat keskenään ristiriitaisia. Jos ja kun siis tunteet ja järki saavat joskus osansa hormonien, hypoglykemian tai jonkin vastaavan hetkellisen olotilan aiheuttamista ailahduksista, usko vahvistaa todellisen tahtoni viestejä.

Jumalan turvallisen ja kaikkitietävän tahdon alle asetettuna oma tahtoni toimii luotettavimmin. Vastaavasti järki- ja tunnelinssini välittävät selkeintä kuvaa silloin, kun annan niiden Valmistajan kiillottaa ne vakaalla ammattitaidollaan.

Niinpä uskoni on samanaikaisesti tahtoni vankoin päätös, järkeni ainoa kiistaton välähdys ja tunteideni vahvin viesti.

Mihin ihmisarvo perustuu?

Olen pohdiskellut taas viime aikoina sitä, mihin minun viitekehyksessäni ajatus ihmisarvosta pohjautuu. Mieleeni muotoutui visuaalisestikin jokseenkin toimiva toteamus, joka tiivistyy näin:

Arvo on armon peilikuva – ja myös päinvastoin.

Ennen kun kuitenkaan avaan ajatustani, asiaa lienee syytä lähestyä toisestakin suunnasta: miten mielikuva hyödykkeiden arvosta muotoutuu?

Varsin amatöörinä päädyn toteamaan, että arvoon vaikuttaa kaksi ratkaisevaa seikkaa. Ne ovat valmistaja sekä toteutunut hinta. Toisin sanoen tuotetta pidetään arvokkaana, kun sen valmistajakin on arvostettu, ja kun tiedetään, että joku on jo ollut valmis maksamaan siitä sievoisen summan vakaata valuuttaa.

Entä suorituskyky? Eikö sekin vaikuta hyödykkeen arvoon? Teoriassa kyllä, mutta todellisuudessa sitä on vaikeaa ennakoida täysin varmasti tai varsinkaan pitävästi. Jälkeenpäin havaittuna heikkokaan suorituskyky ei nimittäin kevennä valmiiksi maksettua summaa (ellei sitten kauppaan ole kytketty palautusoikeutta).

Vertaustani voinee pitää tarkoitushakuisena. Siitä huolimatta se perustuu käytännölliseen totuuteen – ja kyllä, toimii juurikin samoin myös ihmisarvon osalta.

Arvoni ei perustu suoriutumiseen, vaan sen määrittelee sekä valmistaja että toteutunut hinta. Minun valmistajani on Luoja. Maailmankaikkeuden hallitsijana Häntä on syytä pitää määrittelemättömän suuressa arvossa. Lisäksi minusta on maksettu kautta aikojen korkein mahdollinen lunnas hinta, eli Jumalan ainoan Pojan henki ja elämä – joka sellaisenaan sattuu vieläpä olemaan ainoa täydellinen suoritus.

Toimisin suorastaan järjenvastaisesti, mikäli vaihtaisin arvoni perustaksi hetkittäiset onnistumiseni tai inhimilliset ominaisuuteni. Niiden kurssit ovat alati ailahtelevia – ja ne heittelehtisivät kahta kauheammin, mikäli niiden varassa riippuisi käsitykseni arvostani sekä sitä seuraavasta hyväksynnästä.

Väitän, että sama voisi päteä sinuunkin. Jumalan luomana niin sinun kuin jokaikisen ihmisen asema on yhtä äärettömän arvokas. Vastaavasti mainitsemani mittaamattoman korkea hinta pätee aivan jokaisesta Jeesuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen hyväksyvästä ihmisestä.

Niinpä ihmisarvonkin osalta kyse on yhtäältä ehdottoman epämuodikkaasta totuudesta ja toisaalta sitäkin epämuodikkaammasta valinnasta: Luojan kiistäminen ei vähennä luodun todellista arvoa, mutta lunnashinnan hyväksyminen on siitä hyötymisen edellytys.

Valinnan paikka koittaa silloinkin, kun tunne- tai ajatustasolla nousee tarjolle vaihtoehtoisia määritelmiä. ”Olen arvokas, koska osaan, olen tai omistan sitä ja tätä. / Olen arvoton, koska en osaa, ole tai omista sitä, tätä ja tuota.”

Arvottavat ajatukset ovat väristään ja lähteestään riippumatta valheita. Siksi tahdon valita uskoa ainoastaan Totuuteen. Ja siksi armo on arvoni perusta.

Ajatuksia ateistille

Niin kuin tiedätkin ehkä, minä uskon Jeesukseen. Uskon, että Hänet on herätetty kuolleista, ja että siksi omakin elämäni jatkuu kuoleman jälkeen.

Oletetaan, että uskoni olisikin katteeton, että kaikki olisikin tässä. Mitä minä häviäisin? Mikä olisi mennyt hukkaan?

Uskoniko? Se on rohkaissut ja ohjannut minua lukemattomia kertoja.

Rukoukseen käytetyt hetkeni? Niissä rauha on korvannut ahdistuksen, luottamus levottomuuden, armo syytökset sekä rakkaus pelon ja vihan.

Entä toisten uskovien yhteys? Siinä olen kokenut moniulotteista hyvää sekä kasvanut kokonaisvaltaisesti ihmisenä.

Ehkäpä pyrkimykseni noudattaa Raamatun ohjeita? Raamatun ansiosta olen varjeltunut paljolta pahalta ja löytänyt vastaukset syvimpiin kysymyksiini.

Jos siis oletetaan, että olisin erehtynyt ja uskoni osoittautuisi katteettomaksi – jos kaikki päättyisikin kuolemaan – mikään ei olisi mennyt hukkaan.

Minä en häviäisi yhtään mitään.

Mutta entä, jos onkin niin, että sinun epäuskosi on erehdys? Entä, jos kuoleman jälkeen elämä jatkuukin paikassa, joka määräytyy tässä ajassa tehdyn tai tekemättä jätetyn valinnan perusteella?

Mitä sinä häviäisit? Mistä jäisit paitsi?

Minä uskon, että sinä häviäisit enemmän kuin itsekään tahtoisin hyväksyä.

Siksi en voi olla ehdottamatta, että pyytäisit tosissasi Jeesusta osoittamaan itsensä todeksi sinun elämässäsi.

Kun niin tapahtuu – kun rukoukseemme vastataan – sinäkään et häviä yhtään mitään.

Ikuisuus

Inhimillisestä näkökulmasta elämämme sijoittuu syntymän ja kuoleman väliin. Sama pätee myös esimerkiksi kännykän elämään: puhelimen elinikä alkaa, kun siihen kytketään virta ensimmäisen kerran kokoamisen jälkeen, ja sen elinkaari päättyy käytöstä poistumiseen.

Aika on kuitenkin suhteellista. Kännykän valmistaja elää eri ajanlaskussa kuin kokoamansa luomus. Samoin meidänkin valmistajamme, Luoja, on oman aikamme yläpuolella ja sieltä käsin Hän kykenee ”kytkeä meihin virran” eli antaa meille elämän ja hengen.

Kummassakaan tapauksessa elämää ei synny itsestään, vaan kohteen ulkopuolinen toimija tarvitaan sekä suunnittelijaksi että toteuttajaksi. Edes kaikkien osien yhtäaikainen olemassa oleminen ei johda elämän syntymiseen – ei, vaikka jokainen kuvitellusti tyhjästä ilmaantunut osa asetettaisiin samaan pakettiin ja ravitseltaisiin tai räjäytettäisiin paketti… Informaatiota ei synny tyhjästä, vaan tarvitaan välttämättä Joku, joka kykenee sen luomaan.

Raamatun mukaan Jumala kutsuu itseään nimellä Minä Olen. Näin Hän kertoo olleensa ennen kaikkea muuta ja pysyvänsä olemassa kaiken muun jälkeen. Luotuaan ensimmäiset ihmiset Hän puhalsi heihin oman henkensä eli saman ikuisesti pysyvän elämän, joka Hänessä on.

Kännykkäesimerkkiä jatkaen todettakoon, että puhelimen muistikortille tallentuvat kontaktit, kokemukset ja käyttäjäkohtaiset asetukset. Vaikka puhelin muutoin rikkoutuisikin, muistikortin mukana oleellinen data voidaan siirtää uusiin kuoriin. Vertaus lienee varsin tökerö, mutta sama pätee myös meihin. Sieluumme tallentuu elämämme ydin, jonka Luojamme siirtää ”uusiin kuoriin” inhimillisen kuolemamme jälkeen. Näin ollen elämämme ei pääty, vaikka ruumiimme eli ”vanhat kuoret” rikkoutuvatkin.

Selkein todistus kuoleman jälkeisestä elämästä on Raamattuun useiden eri kirjoittajien tallentama kuvaus Jeesuksen ylösnousemuksesta eli henkiin heräämisestä kuolemansa jälkeen. Raamatun ulkopuoliset lähteet eivät luonnollisesti ota kantaa itse ylösnousemukseen, mutta tunnistavat sitä edeltäneet ja seuranneet tapahtumat, joiden summa on vakuuttava.

Samoin kuin Jeesuksen elämä jatkui ruumiin kuoleman jälkeen, niin käy myös jokaisen ihmisen kohdalla. Kuolemisesta käytetyt ilmaisut ”kun hänestä aika jättää” ja ”hän siirtyi ajasta ikuisuuteen” ovat erittäin osuvia. Raamatun mukaan inhimillinen aika on vain ikuisuutta edeltävä pieni mutta ratkaiseva osa.

Raamattu kertoo myös etukäteen jonkin verran siitä, millaista elämä on ikuisuudessa: Jumalan luona täydellisen puhtaassa ja hohtavan kauniissa taivaassa ei ole kipua eikä kyyneleitä. Vastaavasti, koska Jumala on hyvyyden ainoa lähde, erossa Hänestä hyvyys puuttuu täysin. Silti parasta on, että Jumala tahtoo aivan kaikkien pelastuvan kadotukselta ja pääsevän luokseen.

Kyse on kuitenkin jokaisen omasta valinnasta. Saamme itse valita, tahdommeko viettää ikuisuutemme yhdessä Luojamme kanssa vai Hänestä erossa. Ensiksi mainittu vaihtoehto on Jumalan itsensä tahto, Raamatun kehotus sekä jokaisen Jumalaan uskovan suositus. Sitä minäkin suosittelen sinulle.

Arkista armoa – armoa arkista

Blogini nimi voidaan aivan tarkoituksenmukaisesti tulkita myös niinpäin, että armo on kotoisin arkista. Siis siitä suuresta laivasta, jonka Nooa perheineen rakensi.

Perusteluna sille, miksi arkki risteilee mielessäni, kerrottakoon, että luin hiljattain huikean kirjan kiinan kirjoitusmerkeistä. Kiinaksi laivaa tarkoittava kirjoitusmerkki koostuu kolmesta osasta, jotka ovat numero kahdeksan, suu/ihminen ja vene. Asian voinee selittää monin tavoin, mutta itse pidän seuraavia yksityiskohtia merkittävinä:

Kiina kirjoitusmerkkeineen on yksi vanhimmista tunnetuista kielistä.
Raamattu toteaa, että arkkiin nousi Nooa ja Nooan vaimo sekä heidän kolme poikaansa, jolla kullakin oli yksi vaimo, eli yhteensä kahdeksan ihmistä.
Nooan aikainen tulva oli Raamatun mukaan maailmanlaajuinen, joten se päätyi väistämättä koko ihmiskunnan muistiin.

Minun ajatuksissani nuo edellä luettelemani yksityiskohdat muodostavat kokonaisuuden, joka omalta pieneltä osaltaan tukee Raamatun sanoman luotettavuutta.

Joka tapauksessa uskon myös, että armoon eli ansaitsemattomaan rakkauteen suhtautumisella on aivan yhtä kauaskantoiset seuraukset kuin Nooan arkilla aikoinaan. Armo on pelastavaa – mutta toimii vain vastaanotettuna.

Armo ei kidnappaa ketään vaikutuspiiriinsä. Ei Nooakaan pyydystänyt asukkaita arkkiinsa. Sekä ihmiset että eläimet kävelivät (tai matelivat tai mönkivät tai mätkähtivät) sisään avoimesta ovesta. He ja ne siis valitsivat itse omaehtoisesti seurata tavalla tai toisella kokemaansa kehotusta nousta arkkiin.

Ulkopuolelle jäi jokainen, joka ei uskonut Nooan sanoja tulevasta tulvasta, ja ymmärrettävästi tulvalta pelastui vain arkin sisäpuolella. Siksi suhtautumisella oli väliä.

Vastaavasti Raamatun runsaasti mainitsema armo edellyttää “arkkiin astumista ja siellä pysymistä” eli aktiivista ja kestävää uskoa. Armo on tarjolla Jeesuksen vuoksi, joten armon arkkiin pääsee aivan jokainen yksinkertaisesti uskomalla Jeesukseen.

Aiheesta saisi halutessaan satasivuisen saarnan. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni ainakaan tällä kertaa. Sen sijaan tyydyn toteamaan: Tahdon saada arkista armoa.
Siksi uskon Jeesukseen.