Asuin aikoinani ulkomailla. Tutustuin pian muuttoni jälkeen ikäiseeni naiseen. Olimme monessa mielessä toistemme vastakohtia. Hän oli kokenut kovia. Eletyn elämän jäljet näkyivät yhtä kauaksi kuin hersyvä nauru kantoi. Minä taas olin arka ja hiljainen pumpuleiden kasvatti.
Sellaisenani en sopinut paikalliseen muottiin. En osannut keskustella niitä näitä joka toisen vastaantulijan kanssa. Häkellyin, kun kaupan kassa kutsui kullaksi. Seurasin sivusta, kun kymmenen kämppäkaverini keskustelu kukoisti kymmenessä aiheessa yhtä aikaa.
Kuulin lukuisia kehotuksia osallistua ajatusten vaihtoon, sanoa edes jotakin tai ainakin nauraa oikeassa kohdassa. Harvoin onnistuin noudattamaan annettuja ohjeita, eikä puuttellinen kielitaito helpottanut tilannetta. Koulusta olin poiminut matkaeväiksi lähinnä teoriaa imperfekteistä ja passiiveista. Käytännössä en osannut olla aktiivisen täydellinen keskustelija.
Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi tulin juttuun tuon aiemmin mainitsemani vastakohtani kanssa. Hän hymyili rohkaisevasti, kun takertelin sanoissani. Poimi minut kyytiin, kun putosin kärryiltä. Ja kun käytökseni poikkesi paikallisten normaalista, hän hekotti niin hyväntahtoisesti, etten itsekään voinut ottaa tilannetta turhan vakavasti.
Ehdoton hyväksyntä kantoi hedelmää. Opin kieltä. Rohkaistuin puhumaan. Sopeuduin elämään entuudestaan vieraalla tavalla. Meistä tuli sittemmin monivuotiset ystävät, ja minäkin päädyin olemaan hänen tukenaan – vaikka olimme niin erillaisia.
On meissä sittenkin jotain samaa: hänenkin identiteetti pohjautuu siihen samaan armoon. Armoon, jota opin itsekin tuntemaan aiempaa paremmin ystävyytemme myötä. Armoon, jota nyt pyrin levittämään ympärilleni kielestä ja kulttuurista riippumatta.
Arkista armoa 