Millainen vaikutus on sillä, että yksilö tai yhteisö uskoo – tai lakkaa uskomasta?
Törmäsin suurelta lavalta julistettuun väitteeseen, jonka mukaan uskonnot ja muut vastaavat rakenteet katoavat, kun kyllin moni jättää ne taakseen. En kiistä, etteikö näin olisi jossain joskus voinut käydäkin. Katoaahan jokikin olemattomiin, jos vesi lakkaa virtaamasta sitä pitkin.
.
.
Toisaalta pysähdyin pohtimaan asiaa erinäisten määritelmien kautta. Mitä uskonto oikeastaan tarkoittaa?
Henkilöstä ja tilanteesta riippuen uskonto voi oman keittiöteologiani mukaan ilmetä karrikoidusti kolmella tavalla: uskotteluna, uskona tai suhteena.
Uskottelu on sitä, että perusteiden puuttumisesta huolimatta suhtautuu vilpilliseen väittämään totena ja pätevänä. Uskotellessa ihminen siis esittää – joko tietoisesti tai tiedostamattaan – pitävänsä perusteetonta asiaa aidosti olemassa olevana. Tästä huolimatta ja kontekstista riippuen kyseessä voi olla myös yleisesti hyväksytty tarina:
"Korvatunturilla asuva parrakas ja sopivasti pyylevä pukki lentää kerran vuodessa porovaljakollaan jakamaan lahjoja kaikille kilteille lapsille."
Vaikka feikkipukkeihin törmäisi toistuvasti, uskottelun kohteena olevaan asiaan tai hahmoon ei löydy aitoa tarttumapintaa. Tyhjän kanssa on mahdotonta vuorovaikuttaa.
.
.
Uskottelun ja uskon välinen ero liittyy perusteisiin. Usko on sitä, että perusteiden olemassaolon vuoksi suhtautuu – joko vilpilliseen tai vilpittömään – väittämään aidosti totena ja pätevänä. Toisin sanoen usko edellyttää yksilön tai yhteisön hyväksymää syytä pitää asiaa oikeana. Tätä alleviivaa uskon synonyyminä toimiva luottamus.
"Uskon Luojan olemassaoloon sillä perusteella, mitä Raamattu ja luonto yksimielisesti asiasta vakuuttavat."
Toisin kuin aikaisemman uskottelua havainnollistavan pukkitarun, tämän uskoa mallintavan esimerkkitoteamuksen allekirjoitan itsekin. Pidän sekä Raamatun ilmoitusta että esimerkiksi dna:n käsittämättömän monimutkaista suunnitelmallisuutta luotettavina perusteina uskolleni Jumalaan kaiken elämän Luojana.
.
.
Toisaalta tiedän ihmisten uskovan luottavaisesti moninaisiin väittämiin ja rakenteisiin, joita itse en pidä uskomisen arvoisina. Vastaavasti sitä, mitä minä uskon, sinä et välttämättä usko. Näin ollen uskon kohdalla onkin kyse yksilön tai yhteisön itse suorittamasta perusteiden pätevyyden arvioinnista. Ja kyllä, perusteiden pätevyyden arviointi on suhteellista sekä altista lukemattomille ulkoisille vaikutteille.
Niinpä alussa lainaamani lause uskontojen uhanalaisuudesta vaikuttaakin varsin varteenotettavalta, mikäli uskonto jää pelkäksi uskotteluksi tai subjektiiviseksi uskoksi.
Oman määritelmäni mukaan uskonto ja sitä ilmentävä usko voivat kuitenkin sisältää myös suhteen. Suhde toteutuu, kun todelliset osapuolet ovat perusteltavasti vilpittömässä vuorovaikutuksessa keskenään. Suhde ei ole siis suhteellinen tulkinta, vaan elävä yhteys, joka vaikuttaa molempiin osapuoliin.
"Olen valinnut astua sisään Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avaamasta ovesta, joka johtaa minut läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa."
.
.
Suhteeni Jeesukseen ei rajoitu Jumalan olemassaolon uskomiseen. Sen sijaan elän aktiiviisessa vuorovaikutuksessa edelleen elävän Herrani ja Vapahtajani kanssa: Jaan ajatukseni Hänen kanssaan rukouksessa. Kuuntelen Hänen henkilökohtaisesti tilanteeseeni kolahtavia vastauksiaan hiljentymällä lukemaan Raamattua. Hän elää minun kanssani ja minussa.
Totean siis, että suhde on paljon enemmän kuin usko – ja äärettömän paljon enemmän kuin uskottelu. Siltä varalta, että pidät taulukoista ja verrannoista, tiivistän vielä väittämäni visuaaliseen asuun:
Koska suhteeni Jeesukseen on – vilpittömän uskon ja luotettavien perusteiden lisäksi – henkilökohtaisen vuorovaikutteista, se ei riipu yhteiskunnan virtauksista tai ympärilläni elävien ihmisten subjektiivisista näkemyksistä.
Samaa pätee myös tasavaltamme ja koko jälkikristillisen maailman jokaiseen kristittyyn. Edes enemmistön mielipiteet eivät uhkaa elävää suhdetta uskomme perustajaan ja sen täydelliseksi tekijään.
Onhan suhteesi Häneen elävä ja läheinen?
.
.
.
.
Arkista armoa 