Rakkaus on ikuinen

Rakkauden juhlat sijoittuvat usein kesään. Ajoitukseen lienee monia käytännöllisiäkin syitä. Puolitosissani arvelen silti valon, lämmön, levon ja luonnon kukoistuksen toimivan katalysaattoreina rakkauden kasvulle.

Valo välittää voimaa ja edistää myös havaitsemista. Lämpö tuo turvaa suojakerroksista kuoriutumiseen. Lepo ennallistaa ehtyneitä voimavaroja. Luonnon kukoistus vakuuttaa kauneuden ja hyvyyden todellisuudesta.

Vietin itsekin kultani kanssa iloisia vuosipäiviä kuluneen kesän aikana.

Toisaalta olen törmännyt sekä tilastoihin että käytännön tilanteisiin, joissa rakkauden ilmoitetaan loppuneen liitosta juuri lomien tienoilla. Miksi? Onko se oikeasti väistämätöntä?

Uskon, että rakkaus ei ole pelkästään rakkautta, vaan ennen kaikkea Rakkaus isolla ärrällä – siis elävä persoona, jonka yhteydessä myös rakkaus pienellä ärrällä on mahdollista. Raamattu toteaa nimittäin muun muassa näin:

Entä rakkaus ihmissuhteissa? Uskon, että rakkaus on ehtymätön myös avioparin välillä silloin, kun sitä ravitaan Rakkauden persoonan määrittelemillä periaatteilla. Jatkan listauslinjalla muutaman esimerkin verran:

Avioliitto on itsessään arvostettava ja ainutlaatuinen liitto.
Kummankin vanhemmat sekä kaikki muutkin ihmiset kuuluvat tärkeysjärjestyksessä puolison alapuolelle ajankäytössä, apua tarjotessa ja hakiessa sekä aina muulloinkin.
Vaimo kaipaa ensisijaisesti rakkautta ja mies kunnioitusta, joten tavoiteltavinta ei ole avioliiton sisäinen tasapuolisuus, vaan molempien tarpeiden huomioiminen yksilöllisesti.
Anteeksiantaminen sujuu luontevasti, mikäli myöntää moittimisen aiheet ja samalla tiedostaa myös oman asemansa armoriippuvaisena.
Kun kumpikaan ei pidä puolison vaihtamista vaihtoehtona, sekä motiivit että edellytykset hyvinvoivan liiton ylläpitämiseen ovat kohdillaan.

Edellä mainitut ohjeet pätevät olosuhteista riippumatta – siis lähtökohtaisesti silloinkin, kun avioliiton toinen tai kumpikaan osapuoli ei olisi muilta osin sitoutunut niiden lähteeseen eli Raamattuun ja sen ilmoittamaan Jumalaan.

Toisaalta tiedän, että elävä suhde Jumalaan tarjoaa ylivoimaisen tuen asiaan kuin asiaan – ja avioliittoon sekä sen haasteisiinkin: Jeesus täyttää kaikkein syvimmät tarpeeni, joten en odota ihanimmaltakaan ihmiseltä kohtuuttomia. Jumalalta vastaanottamastani rakkaudesta riittää jaettavaksi, vaikka inhimilliset varastoni ehtyisivät. Hän ei ikinä jätä, vaan kykenee luvan saadessaan vieläpä korjaamaan sekä rikkinäiset sydämet että suhteetkin.

Alkuperäisiin kesäisiin ajatuksiini palaten: Jeesus on se todellinen Valo, jonka loisteessa näen kaiken muunkin totuudenmukaisesti. Hänen lähellään tarkenen omana itsenäni ilman inhimillisiä suojakerroksia, aidon haavoittuvaisena ja kuitenkin turvassa.

Keskittäessäni huomioni Jeesukseen voin levätä kokonaisvaltaisesti, sillä asemani ei perustu jaksamiseeni, vaan Hänen lempeyteensä. Jumala on kaiken kauniin ja hyvän Luoja, joten otan kaiken saamani vastaan lahjana Häneltä ja kohdistan ihailuni ennen kaikkea Häneen.

Niinpä juurikin Jumalani vaikutuspiirissä voin rakastaa ehyesti, elävästi ja ehdoitta. Koska Rakkaus on ikuinen, myös rakkaus on ikuista.

Ohjelmaa vauvakutsuille

Tästä jutusta taitaa tulla teemaan kuulumaton – ainakin viimeisimpiin teksteihin verrattuna. Tahdon tämänkin silti jakaa, sillä se samainen armon pohjavire nousi pintaan pähkäillessäni ohjelmaa taannoisille vauvakutsuille.

Siltä varalta siis, että kaipaat hupaista ja kuitenkin syviäkin ajatuksia herättävää ohjelmaa vauvajuhlaa viettävälle tulevalle äidille, saat lainata ideaani aivan luvallisesti.

Taustatarina

On perjantai. Äiti on vauvan kanssa yksin kotona. Kello on 13:29. Vauvan neuvola-aika alkaa kahdelta ja matkaan tulee kulumaan kutakuinkin 25 minuuttia. Äidin ja vauvan lähdettyä kaupungille isä saapuu kotiin kaverinsa kanssa, ja siksi äidin tavoitteena on jättää paikat jokseenkin siisteiksi. Jäljellä on 6 minuuttia suorittaa seuraavat asiat:

Tehtävälista

viikata kasa pestyjä vaatteita
syödä mandariini, koska lounas jäi vajaaksi vauvaa hoitaessa
keksiä askarteluidea tulevan sunnuntain pyhäkouluun, jotta neuvolan jälkeen kaupassa käydessä voi ostaa myös askartelutarvikkeet. Pyhäkoulun aiheena on Jabesin rukous.
kirjoittaa kauppalista, jossa on vähintään 10 kaapeista puuttuvaa ruokatuotetta
kirjoittaa puolisolle viestilappu, jossa pyytää anteeksi aamulla tokaistuja sanoja
pukea ulkovaatteet itselle ja vauvalle
etsiä neuvolakortti

Lisähaaste

Vauva on nukkunut yönsä huonosti. Äiti rauhoittelee siis samalla koko ajan vauvaa, jonka kommentit kuuluvat täältä:

Tarvikkeet

kannettavaksi ja puettavaksi sopiva “vauva” eli nukke tai nalle
puhelin tms, josta voi soitattaa 6 minuuttia vauvan ihanan rasittavaa ääntelyä
tulostettu tehtävälista
mandariini
paperia ja kynä
isohko kasa puhtaita vaatteita mytyssä
ulkovaatteet tulevalle äidille ja “vauvalle”

Toteutus

Aseta ”vauva” hellästi tulevan äidin syliin ja kerro hänelle taustatarina. Laita Youtube-äänite soimaan samalla, kun annat tulevalle äidille tehtävälistan.

Ilmoita tehtäväajan loppumisesta äänitteen päättyessä. On varsin todennäköistä ja myös erittäin hyväksyttävää, että osa asioista jää kesken.

Keskustelkaa lopuksi tehtävän herättämistä tunteista ja jutelkaa edessä olevista haasteista, niissä tarpeen olevista voimavaroista – sekä armosta.

Armolla on vientiä

Aasialainen tuttavani avautui minulle aivan hiljattain. Hän totesi, että arvostaa omistamaani rauhaa ja haaveilee voivansa elää samanlaisessa uskossa kuin minä.

Ateistinen kotikasvatus sekä – länsimaisesta jälkikristillisyydestä kovin poikkeava – sikäläinen yhteiskunta ovat kuitenkin muovanneet tuttavani maailmankuvan niin läpikotaisin, että hänen näkökulmastaan kristinusko tuntuu vielä liian vaikealta.

Hänen on vaikeaa sisäistää anteeksi antamista – saamisesta puhumattakaan. Hänen on myös vaikeaa kuvitella, että Jumala ei rankaisisi häntä jokaisesta haparoivasta uskonaskeleestaan. Hänen on ylipäänsä vaikeaa nähdä itsensä ihmisenä, jonka Jumala hyväksyisi.

Tuttavani surulliset sanat saivat minut hetkeksi sanattomaksi.

Itse koen kristinuskon lähtökohtaisesti maailman helpoimpana maailmankatsomuksena. Eihän minun tarvitse tehdä mitään kelvatakseni Jumalalle, sillä Hän on tehnyt kaiken valmiiksi.

Hän on luonut ympärilleni mahtavan maailman. Hän on pelastanut minut kuin supersankari rakkaansa hukkuvasta laivasta. Hän on käsikirjoittanut elämääni mahdollisuuksia tehdä hyvää ja Hän antaa vieläpä kaikenkattavan varustuksen suunnitelmiensa toteuttamiseen. Minun osuudekseni jää vain ja ainoastaan ottaa vastaan usko, jolla hyväksyn Hänet ja Hänen tekonsa.

Ja ei, minä en ole poikkeus, vaan sama pätee kenen tahansa kohdalla. Siksi vastasinkin tuttavalleni:

– – I cannot take any credit for the peace I have. It’s completely a gift from Jesus. He is the only one who was able to be the kind of person God wants. All of us are wrong before Him, and that’s why nobody can do it by themselves. Yet, He can supernaturally help anybody who lets Him to their life.

I mean, I have peace only because I know that God has forgiven me for every situation in which I have failed, and He continues to do so as I still fail. It’s also only because of His grace that I can forgive others. – –

Yhtä kaikki, alusta loppuun asti kyse on armosta.

Ristillä perusteltu armo onkin ylivoimaisesti paras vientituote, minkä mikään kansa kuvitella saattaa – joskin joka paikassa sille riittää tilausta myös tuontipuolella.

Ajatuksia ateistille

Niin kuin tiedätkin ehkä, minä uskon Jeesukseen. Uskon, että Hänet on herätetty kuolleista, ja että siksi omakin elämäni jatkuu kuoleman jälkeen.

Oletetaan, että uskoni olisikin katteeton, että kaikki olisikin tässä. Mitä minä häviäisin? Mikä olisi mennyt hukkaan?

Uskoniko? Se on rohkaissut ja ohjannut minua lukemattomia kertoja.

Rukoukseen käytetyt hetkeni? Niissä rauha on korvannut ahdistuksen, luottamus levottomuuden, armo syytökset sekä rakkaus pelon ja vihan.

Entä toisten uskovien yhteys? Siinä olen kokenut moniulotteista hyvää sekä kasvanut kokonaisvaltaisesti ihmisenä.

Ehkäpä pyrkimykseni noudattaa Raamatun ohjeita? Raamatun ansiosta olen varjeltunut paljolta pahalta ja löytänyt vastaukset syvimpiin kysymyksiini.

Jos siis oletetaan, että olisin erehtynyt ja uskoni osoittautuisi katteettomaksi – jos kaikki päättyisikin kuolemaan – mikään ei olisi mennyt hukkaan.

Minä en häviäisi yhtään mitään.

Mutta entä, jos onkin niin, että sinun epäuskosi on erehdys? Entä, jos kuoleman jälkeen elämä jatkuukin paikassa, joka määräytyy tässä ajassa tehdyn tai tekemättä jätetyn valinnan perusteella?

Mitä sinä häviäisit? Mistä jäisit paitsi?

Minä uskon, että sinä häviäisit enemmän kuin itsekään tahtoisin hyväksyä.

Siksi en voi olla ehdottamatta, että pyytäisit tosissasi Jeesusta osoittamaan itsensä todeksi sinun elämässäsi.

Kun niin tapahtuu – kun rukoukseemme vastataan – sinäkään et häviä yhtään mitään.

Miten kehuihin voi vastata?

Olipa kerran kolme keskustelua, jotka kävin etelän auringon alta kylmään kotikaupunkiini muuttaneen ystäväni kanssa joskus peruskouluikäisenä.

– Sinula on hieno paita.
– Mmm… Löysin sen kirpparilta parilla eurolla.
– Minä ei kysy, missä sinä ostat se.

– Miten sinun koe mene?
– Sain siitä ysipuolen.
– Se on hyvä numeero.
– Niin, mut mä tein ihan typeriä virheitä, enkä muistanut ees sitä,
mitä kerrattiin yhessä just ennen koetta.
– Okei. (Katsoo hiljaa omaa koepaperiaan.)

– Sinula on hiukset hienosti.
– Mun mielestä nää on aivan kamalan likaiset ja muutenkin huonosti.
– Sano: ”Kiitos.”
– Kiitos, mutta kato nyt, miten…
– Sano: ”Kiitos – ja piste!”

Selittelemätön kiitos osoittautui aivan käsittämättömän vaikeaksi vastaukseksi kehuihin. Välillä takerteluni johtui siitä, että suhtauduin vähättelevästi itseeni ja tekemisiini. Toisinaan taas olin pohjimmiltani tyytyväinen kommentin kohteena olevaan asiaan, mutta kehun hyväksyminen tuntui jotenkin oudon omahyväiseltä.

Sain kuulla samaisen kiittämiskäskyn sittemmin kymmeniä kertoja mitä erilaisimmissa asiayhteyksissä. Ystäväni ehti oppia puhumaan sujuvaa suomea ennen kuin minä sisäistin oman läksyni.

Nykykäsitykseni mukaan kehuihinkin saa suhtautua armona. Ansaitsemisen sijaan ne voi vain ottaa vastaan – riippumatta siitä, arvioisiko itse kehun kohteeksi päätyneen ominaisuutensa tai suorituksensa juuri kyseisillä sanoilla.

Niin, myönteisen huomion voi ottaa vastaan, vaikkei olekaan täydellinen. Kivasta kommentista ilahtuminen ei johda automaattisesti ylpistymiseen, siis sen ainoan Täydellisen varpaille astumiseen. Päinvastoin: kehuista kiittämisen voi liittää mielessään lausutuksi kiitokseksi Hänelle, jolta kaikki hyvä on pohjimmiltaan peräisin.

Kehut voi myös oppia nielemään mukisematta, vaikka olisikin suomalainen. Sitä ei tosin käy kieltäminen, etteikö kaino kulttuurimme vaikeuttaisi kehuihin suhtautumista. Päädyin nimittäin hiljattain siteeraamaan ystäväni vuosientakaista viisautta – hänelle itselleen.