Armolla on vientiä

Aasialainen tuttavani avautui minulle aivan hiljattain. Hän totesi, että arvostaa omistamaani rauhaa ja haaveilee voivansa elää samanlaisessa uskossa kuin minä.

Ateistinen kotikasvatus sekä – länsimaisesta jälkikristillisyydestä kovin poikkeava – sikäläinen yhteiskunta ovat kuitenkin muovanneet tuttavani maailmankuvan niin läpikotaisin, että hänen näkökulmastaan kristinusko tuntuu vielä liian vaikealta.

Hänen on vaikeaa sisäistää anteeksi antamista – saamisesta puhumattakaan. Hänen on myös vaikeaa kuvitella, että Jumala ei rankaisisi häntä jokaisesta haparoivasta uskonaskeleestaan. Hänen on ylipäänsä vaikeaa nähdä itsensä ihmisenä, jonka Jumala hyväksyisi.

Tuttavani surulliset sanat saivat minut hetkeksi sanattomaksi.

Itse koen kristinuskon lähtökohtaisesti maailman helpoimpana maailmankatsomuksena. Eihän minun tarvitse tehdä mitään kelvatakseni Jumalalle, sillä Hän on tehnyt kaiken valmiiksi.

Hän on luonut ympärilleni mahtavan maailman. Hän on pelastanut minut kuin supersankari rakkaansa hukkuvasta laivasta. Hän on käsikirjoittanut elämääni mahdollisuuksia tehdä hyvää ja Hän antaa vieläpä kaikenkattavan varustuksen suunnitelmiensa toteuttamiseen. Minun osuudekseni jää vain ja ainoastaan ottaa vastaan usko, jolla hyväksyn Hänet ja Hänen tekonsa.

Ja ei, minä en ole poikkeus, vaan sama pätee kenen tahansa kohdalla. Siksi vastasinkin tuttavalleni:

– – I cannot take any credit for the peace I have. It’s completely a gift from Jesus. He is the only one who was able to be the kind of person God wants. All of us are wrong before Him, and that’s why nobody can do it by themselves. Yet, He can supernaturally help anybody who lets Him to their life.

I mean, I have peace only because I know that God has forgiven me for every situation in which I have failed, and He continues to do so as I still fail. It’s also only because of His grace that I can forgive others. – –

Yhtä kaikki, alusta loppuun asti kyse on armosta.

Ristillä perusteltu armo onkin ylivoimaisesti paras vientituote, minkä mikään kansa kuvitella saattaa – joskin joka paikassa sille riittää tilausta myös tuontipuolella.

.

.

Totuus ei pala tulessakaan

Totuus on tuntunut olevan teemana yhdellä jos toisellakin suunnalla viime aikoina, ja siten se on kulkeutunut taas myös omiin aatoksiini.

Nykymuodin mukaan totuus on suhteellista, joten absoluuttista Totuutta pohtiessaan päätyy hankkimaan otsaansa kyseenalaisen leiman toisensa perään. Leimoista huolimatta uskaltaudun heittämään ilmoille todennäköisesti vähintäänkin ahdasmieliseksi teilattavan väitöksen.

Minä tunnen Totuuden – vaikkakin vaillinaisesti, niin silti vakuuttuneesti.

Ei, se ei tarkoita, että väittäisin olevani aina oikeassa. Eikä se tarkoita edes, että kuvittelisin uskoni olevan muita korkeatasoisempaa, mutta…

Kristinuskon viitekehyksestä löytyy sekä Totuuden persoona että avoin väylä Jumalan luokse. Jeesus Nasaretilainen totesi asiaa yhtään kiertelemättä olevansa itse Totuuden ilmentymä ja myös tie, jota pitkin kuka tahansa löytää perille.

Mikäli kyseessä olisi tavallisen kuolevaisen kommentti, kuulostaisi se kieltämättä aavistuksen isottelevalta. Jeesuksella oli kuitenkin takanaan taivaan ja maan Luojan luja tuki. Lisäksi edestäpäin löytyi lukematon määrä seuraajia, jotka hyväksyivät Hänen henkilöllisyytensä niin varmasti, että olivat valmiita vaihtamaan maallisen elämänsä Jeesuksen lupaamaan ikuisuuteen Jumalan luona. Suuret ihmisjoukot suostuivat siis kuolemaan kidutettuina – näin koruttomasti ilmaistuna – ihan vain siksi, että eivät tahtoneet kieltää Totuutta.

.

Toisuskoisten todistukset

Kristinuskon ulkopuoliset lähteet tunnistivat ja tunnustivat tilanteen. Juutalainen Flavius Josefus kirjasi historiikkiinsa esimerkiksi, että Jeesusta kutsuttiin Kristukseksi eli Messiaaksi, ja että Hänen veljensä kivitettiin kuoliaaksi juutalaisten lain hylkäämisestä tuomittuna.

Josefuksen roomalainen kollega Cornelius Tacitus puolestaan kertoi kuvottavan seikkaperäisesti karuista vainoista, joita keisari Nero kohdisti Kristuksen seuraajiin, joiden alkujaan Juudeasta kotoisin oleva yhteisö oli levinnyt jo Roomaan saakka.

.

Ahdistaako absoluuttinen totuus?

Varhaisista kristityistä kertovia kristinuskon ulkopuolisia lähteitä tutkittuani jäin järkeilemään ahdasmielisyyttä. Lukuisat Jeesuksen alkuperäisistä seuraajista olivat kieltämättä varsin joustamattomia kannassaan; koettuaan löytäneensä Totuuden he eivät suostuneet luopumaan uskostaan millään hinnalla. Olivatko he siis ahdasmielisiä?

Mikäli tuolta ajalta täytyisi löytää ahdasmielisyyden määritelmään lukeutuva osapuoli, käsittääkseni lähimmäksi osuisi taho, joka ajoi alkukristityt todella ahtaalle.

Mielenkiintoista on joka tapauksessa se, että Totuus itsessään ei kadonnut mihinkään väkivaltaisesta vastarinnasta huolimatta, vaan sai päinvastoin lisää sitoutuneita kannattajia. Toisin sanoen absoluuttinen Totuus vaikutti, sekä edelleen vaikuttaa, yhtäältä provosoivasti ja toisaalta myös vetoavasti.

Samaistun itse jälkimmäiseen ryhmään. Totuus, jonka olemassaolo ei jää subjektiivisten mielipiteiden varaan, on paitsi turvallinen myös vakavasti otettava ja oikeasti tasa-arvoistava. Suhteellisten totuuksien armoilla ihmiset ajelehtivat medialukutaitonsa ja asianajokykynsä tuivertamina arvomarkkinoiden aalloilla.

Omasta näkökulmastani katsottuna samaan lopputulokseen päätyvät erittäin valitettavasti myös kaikki ne, jotka seuraavat pyhinä pidettyjä ihmisiä. Inhimillinen väite totuudesta ei nimittäin ole tae sen luotettavuudesta – vaikka seuraajia olisi miljoonia tai miljardeja.

.

Pyhinä pidetyt puheet

Erinäisiin uskomusjärjestelmiin perehtyminen alleviivasi käsitystäni Jeesuksen ainutlaatuisuudesta. Ainoastaan Hän esittäytyy absoluuttisen Totuuden ruumiillistumana ja ihmiseksi tulleena Jumalana, joka sekä kykenee että myös lupaa pelastaa ihmiset heidän pahuutensa seurauksilta pelkän uskon perusteella.

Esimerkiksi koraanin opetuksen mukaan Jumalan suosion saavat osakseen ihmiset, joiden hyvät teot painavat tarpeeksi paljon. Kyse on ilmeisen suhteellisesta asiasta, mikä tulee esiin myös siinä, että edes profeetta Muhammed ei ollut varma omasta kelvollisuudestaan Jumalan silmissä. Siten on varsin loogista, että hän ei saattanut myöskään luvata pelastusta seuraajilleen.

Buddhana tunnetun Siddhartha Gautaman puolestaan uskotaan löytäneen tavoittelemansa valaistumisen ja määritelleen myös neljä jaloa totuutta. Sen enempää ne kuin Buddha itsekään eivät kuitenkaan lupaa viedä varmasti perille, vaan ihmiseltä itseltään edellytetään toistuvaa onnistumista kahdeksaan eri aihepiiriin asettuvassa harjoituksessa. (Näistä yksi on muuten nykytrendeihinkin mahtuva mindfulness.) Yhtä kaikki, myös Buddhan opetukset osoittautuvat hyvin suhteellisiksi.

Vastaavasti hindulaisuuden runsaslukuisten jumalien herrana pidetty Krishna ohjaa seuraajiaan omiin onnistumisiin tukeutuvaan suoriutumiseen. Näissä joko työhön, rakkauteen tai tietoon keskittyvissä suoritteissa vakaasti onnistuvalle Krishna lupaa vapautumisen – mutta toisaalta toteaa samassa yhteydessä kaikkiin liittyvän epäonnistumisen riskin.

Toisin kuin kaikki edellä sivutut pyhinä pidetyt henkilöt, ihmiseksi tulleena Jumalana Jeesus tiesi sekä oman asemansa, lopullisen määränpäänsä että ehdottoman vaikutusvaltansa kenen tahansa ihmisen pelastumiseen. Siksi koenkin itse, että kristinuskon eräs ainutlaatuisuuksista liittyy juurikin Totuuteen absoluuttisena ja – armon tavoin – ihmisten suorituksista ihanan riippumattomana.

.

.

Järki ja tunteet

Järki ja tunteet ovat kuin kaksi vahvaa linssiä, jotka sisäisistä silmälaseistamme löytyy. Kummankin linssin vahvuus on räätälöity kullekin henkilökohtaisesti. Sama tuttu maailmamme näyttäytyy siksi jokaiselle omanlaisenaan. Kun katselemme ympärillemme sisäänrakennettujen järki-tunnelasiemme läpi, molemmat linssit lisäävät omat vivahteensa kaikkeen kohtaamaamme.

Järjen alalle kuuluu se, mikä koetaan luonnollisin aistein ja voidaan perustella loogisesti. Järki pohjautuu siis tietoon ja tieteeseen: aistimuksiin, jotka voidaan toistaa, mitata ja tutkia. Sen vuoksi järkeä pidetäänkin verrattain objektiivisena.

Tunteetkin saavat sytykkeitä aistien kautta, mutta palavat ilmiselvän yksilöllisesti. Selkeällä säällä taivas on sininen niin sinulle kuin minullekin, mutta sen meissä herättämät tunteet voivat olla toisistaan poikkeavia niin voimakkuudeltaan kuin laadultaankin.

Toisaalta järkeenkin vaikuttavat todellisuudessa yksilölliset seikat kuten ympäristö ja lähtökohdat. Sekä kasvatus että geenit muokkaavat kysymysten asettelua, ja niinpä vastauksetkin vaihtelevat.

.

Entä usko ja tahto?

Oman auktoriteettini eli Raamatun mukaan Jumala on luonut ihmisen läpikotaisin, joten myös järki ja tunteet ovat Hänen kädenjälkiään.

Kokemukseni mukaan Jumala kohtaakin sekä järjen että tunteiden tasolla, ja usko Häneen vaikuttaa molempiin silmiä avaavasti. Toisin sanoen sen enempää järki kuin tunteetkaan eivät ole uskon esteitä. Päinvastoin ne voivat puoltaa uskoa, ja usko voi tuoda ymmärrystä niiden välittämien viestien käsittelemiseen.

Kun Jumala herättää uskon ja suhde Häneen vahvistuu ihmisenkin puolelta sitoutuneeksi, usko yhtä aikaa tuntuu ja käy myös järkeen.

Käytännössä tunnen tyyntä rauhaa ja olosuhteista riippumatonta onnellisuutta, kun yhteyteni Jumalaan on kunnossa. Samaan aikaan pidän Hänen olemassaoloaan ja osuuttaan kaiken Luojana ainoana järkeenkäypänä selityksenä luonnon yliluonnolliselle kauneudelle, ihmiskehon monimutkaisuudelle ja koko aurinkokunnan hienosäädölle.

Yhtäältä uskoni saa siis tukea tunteideni ja järkeni tuottaman informaation kautta. Toisaalta usko tuo myös selkeyttä tilanteisiin, joissa linssien välittämät viestit ovat keskenään ristiriitaisia. Jos ja kun siis tunteet ja järki saavat joskus osansa hormonien, hypoglykemian tai jonkin vastaavan hetkellisen olotilan aiheuttamista ailahduksista, usko vahvistaa todellisen tahtoni viestejä.

Jumalan turvallisen ja kaikkitietävän tahdon alle asetettuna oma tahtoni toimii luotettavimmin. Vastaavasti järki- ja tunnelinssini välittävät selkeintä kuvaa silloin, kun annan niiden Valmistajan kiillottaa ne vakaalla ammattitaidollaan.

Niinpä uskoni on samanaikaisesti tahtoni vankoin päätös, järkeni ainoa kiistaton välähdys ja tunteideni vahvin viesti.

.

.

Mikä on elämän tarkoitus?

Miksi elämää on olemassa? Miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa?

Supistetaan nämä suunnattoman suuret ja syvälliset kysymykset johonkin kohtuullisempaan: Miksi on olemassa puhelimia – vaikkapa näin kotimaisesta näkökulmasta valittuna Nokian kännyköitä?

Välikomenttina todettakoon, että tämä teksti ei pohjaudu sisältöyhteistyöhön sen enempää entisten kuin nykyistenkään nokialaisten kanssa. Ihmiselämä ja puhelimet sattuvat vain olemaan jokseenkin osuva rinnastus.

Väitän, että puhelimien olemassaololla on kolme tarkoitusta: tarve, yhteys ja kunnia. Voin perustella tuulesta temmatun väitteeni, jotta et tyrmäisi sitä aivan saman tien.

.

Tarve

Mitään tuotetta ei kannata tehdä – edes hyväntekeväisyysmielessä – ellei sille ole tarvetta. Jos ja kun siis jotain on olemassa, olemassa on myös joku, joka tarvitsee sitä, sekä joku, jonka tarvitsee se tehdä.

Nokian puhelimien valmistus aloitettiin olettaen, että niille tulee löytymään käyttäjiä. Asiakkaat pyörittävät liiketoiminnan rattaita, ja ostohalukkuus perustuu kokemukseen tarpeesta. Viisaat tekijät perustavatkin toimintaideansa todellisiin tarpeisiin, mutta pyrkivät samalla toiminnalla täyttämään myös omia tarpeitaan.

Näin ollen olemassa olemisen lähtökohtainen tarkoitus on kaksiulotteisen tarpeen tunnistaminen ja siihen vastaaminen.

.

Yhteys

Pienessä Suomen rajojen ulkopuolisessa kylässä asuva pikkutyttö näki kapulapuhelimeni joskus vuosia sitten. ”Nokia – connecting people” , hän laukaisi leppoisella aksentillaan ja loisti osatessaan legendaarisen sloganin.

Kun kyse on kommunikaatiovälineestä, voidaankin pitää itsestään selvänä, että sen käytännöllinen tarkoitus liittyy yhteyden mahdollistamiseen.

Alkukantaisetkin puhelimet yhdistivät käyttäjiään toisiinsa, eikä tästä tarkoituksesta ole luovuttu nykyistenkään luurien kohdalla, joskin yhteydenpidon väyliä ja kohteita on löytynyt lisää.

Joka tapauksessa Nokian puhelimia oli ja on olemassa, jotta niiden myötä ihmiset voisivat luoda yhteyksiä sekä pitää yhteyttä yllä.

.

Kunnia

Puhelinvalmistajan vaivannäön pohjimmainen tarkoitus ei kuitenkaan liity pelkästään puhelimiin tai niiden käyttöominaisuuksiin itsessään.

Tekijän näkökulmasta tuotteiden merkitys kiteytyy niistä seuraavaan hyvään maineeseen sekä laajaan tunnettavuuteen.

Tämä kunniaksikin kutsuttu positiivinen palaute kielii luottamuksesta ja laadusta sekä tuo lisää käyttäjiä. Nokialaisten olemassaolon kiistaton tarkoitus on siis myös tuoda kunniaa valmistajalleen.

.

Entä elämä?

Seuraavaksi en aio väittää, että Nokian puhelimet olisivat (henki ja) elämä. Sen sijaan totean yksioikoisesti, että omassa pienessä mielessäni edellä luettelemani kolme teemaa ovat myös elämämme tarkoitus.

Uskon, että elämää on olemassa, koska sekä sen Luoja että me luodut tarvitsemme sitä, jotta voisimme olla yhteydessä toisiimme ja jotta Elämän Antaja saisi itseoikeutetusti kunnian.

Ennen topakan toteamukseni avaamista en voi olla sivuamatta elämän syntyä. Kokosin kuin kokosinkin nimittäin kerran kaikki alkukantaisen nokialaisen osat tiiviiseen rasiaan ja ravistelin sitä tovin verran monen todistajan läsnäollessa. Räjäyttämistä en sentään kokeillut, mutta tuon täysin epätieteellisen ja vain puoliksi totisen tutkimukseni pohjalta uskoni sattuman synnyttämään älyyn ei vahvistunut.

Se ei ole vahvistunut myöskään tieteellisiin ja totisiin tutkimuksiin perehtymällä. Päinvastoin pidän elämän ja informaation olemassaolon välttämättömänä ehtona sen ulkopuolista tekijää, jolla on niin ikään oikeus ilmaista töidensä tarkoitus.

.

Mitä Raamatussa sanotaan elämän tarkoituksesta?

.

Elämän kolmiosainen tarkoitus

Uskon siis ensinnäkin, että Jumala – joka esittelee itsensä Elämänä – on luonut elämän myös ihmisiin, koska elämämme tuo merkittävää lisäarvoa niin Hänelle kuin meillekin. Jumala loi ihmisen kuvakseen eli heijastamaan omaa olemustaan.

Uskon toiseksi, että elämämme tarkoituksena on toimiva sekä moniuloitteinen yhteys. Olemme olemassa, jotta eläisimme yhteydessä toisiimme ja ennen kaikkea löytäisimme yhteyden myös Luojaamme.  

Elämä on atomitasolta lähtien vuorovaikutusta. Siksikin uskaltaudun väittämään koko elämän toteutuvan yhteydessä. Raamatun täsmällisen määritelmän mukaan rakkaudellinen yhteys Jumalaan, toisiin ihmisiin ja itseensä on ”suurin käsky” eli elämän tärkein tavoite.

Yhteyden löytämisellä Jumalaan on myös ikuinen vaikutus, sillä sen perusteella elämä jatkuu Hänen yhteydessään myös fyysisen kuoleman jälkeen.

Uskon edelleen, että elämän pohjimmainen tarkoitus on sen tekijän eli Jumalan kunnia. Kun käytän elämäni pyrkien seuraamaan Jumalan sille laatimaa suunnitelmaa, osoitan luottavani Häneen, arvostavani saamaani lahjaa sekä mahdollistan Hänen tunnettavuuden leviämisen.

Elämäni tarkoitus on siis olla Jumalaa kohti suunnattu peili, johon Hänen hyvyytensä osuu, ja josta Hänen loistava kuvansa heijastuu myös ympärilleni.

Mihin ihmisarvo perustuu?

Olen pohdiskellut taas viime aikoina sitä, mihin minun viitekehyksessäni ajatus ihmisarvosta pohjautuu. Mieleeni muotoutui visuaalisestikin jokseenkin toimiva toteamus, joka tiivistyy näin:


Arvo on armon peilikuva – ja myös päinvastoin.

Ennen kun kuitenkaan avaan ajatustani, asiaa lienee syytä lähestyä toisestakin suunnasta: miten mielikuva hyödykkeiden arvosta muotoutuu?

Varsin amatöörinä päädyn toteamaan, että arvoon vaikuttaa kaksi ratkaisevaa seikkaa. Ne ovat valmistaja sekä toteutunut hinta. Toisin sanoen tuotetta pidetään arvokkaana, kun sen valmistajakin on arvostettu, ja kun tiedetään, että joku on jo ollut valmis maksamaan siitä sievoisen summan vakaata valuuttaa.

Entä suorituskyky? Eikö sekin vaikuta hyödykkeen arvoon? Teoriassa kyllä, mutta todellisuudessa sitä on vaikeaa ennakoida täysin varmasti tai varsinkaan pitävästi. Jälkeenpäin havaittuna heikkokaan suorituskyky ei nimittäin kevennä valmiiksi maksettua summaa (ellei sitten kauppaan ole kytketty palautusoikeutta).

Vertaustani voinee pitää tarkoitushakuisena. Siitä huolimatta se perustuu käytännölliseen totuuteen – ja kyllä, toimii juurikin samoin myös ihmisarvon osalta.

.


Arvoni ei perustu suoriutumiseen, vaan sen määrittelee sekä valmistaja että toteutunut hinta. Minun valmistajani on Luoja. Maailmankaikkeuden hallitsijana Häntä on syytä pitää määrittelemättömän suuressa arvossa. Lisäksi minusta on maksettu kautta aikojen korkein mahdollinen lunnashinta, eli Jumalan ainoan Pojan henki ja elämä – joka sellaisenaan sattuu vieläpä olemaan ainoa täydellinen suoritus.

Toimisin suorastaan järjenvastaisesti, mikäli vaihtaisin arvoni perustaksi hetkittäiset onnistumiseni tai inhimilliset ominaisuuteni. Niiden kurssit ovat alati ailahtelevia – ja ne heittelehtisivät kahta kauheammin, mikäli niiden varassa riippuisi käsitykseni arvostani sekä sitä seuraavasta hyväksynnästä.

Väitän, että sama voisi päteä sinuunkin. Jumalan luomana niin sinun kuin jokaikisen ihmisen asema on yhtä äärettömän arvokas. Vastaavasti mainitsemani mittaamattoman korkea hinta pätee aivan jokaisesta Jeesuksen Herrakseen ja Vapahtajakseen hyväksyvästä ihmisestä.

Niinpä ihmisarvonkin osalta kyse on yhtäältä ehdottoman epämuodikkaasta totuudesta ja toisaalta sitäkin epämuodikkaammasta valinnasta: Luojan kiistäminen ei vähennä luodun todellista arvoa, mutta lunnashinnan hyväksyminen on siitä hyötymisen edellytys.

Valinnan paikka koittaa silloinkin, kun tunne- tai ajatustasolla nousee tarjolle vaihtoehtoisia määritelmiä. ”Olen arvokas, koska osaan, olen tai omistan sitä ja tätä. / Olen arvoton, koska en osaa, ole tai omista sitä, tätä ja tuota.”

Arvottavat ajatukset ovat väristään ja lähteestään riippumatta valheita. Siksi tahdon valita uskoa ainoastaan Totuuteen. Ja siksi armo on arvoni perusta.

Ajatuksia ateistille

Niin kuin tiedätkin ehkä, minä uskon Jeesukseen. Uskon, että Hänet on herätetty kuolleista, ja että siksi omakin elämäni jatkuu kuoleman jälkeen.

Oletetaan, että uskoni olisikin katteeton, että kaikki olisikin tässä. Mitä minä häviäisin? Mikä olisi mennyt hukkaan?

Uskoniko? Se on rohkaissut ja ohjannut minua lukemattomia kertoja.

Rukoukseen käytetyt hetkeni? Niissä rauha on korvannut ahdistuksen, luottamus levottomuuden, armo syytökset sekä rakkaus pelon ja vihan.

Entä toisten uskovien yhteys? Siinä olen kokenut moniulotteista hyvää sekä kasvanut kokonaisvaltaisesti ihmisenä.

Ehkäpä pyrkimykseni noudattaa Raamatun ohjeita? Raamatun ansiosta olen varjeltunut paljolta pahalta ja löytänyt vastaukset syvimpiin kysymyksiini.

Jos siis oletetaan, että olisin erehtynyt ja uskoni osoittautuisi katteettomaksi – jos kaikki päättyisikin kuolemaan – mikään ei olisi mennyt hukkaan.

Minä en häviäisi yhtään mitään.

Mutta entä, jos onkin niin, että sinun epäuskosi on erehdys? Entä, jos kuoleman jälkeen elämä jatkuukin paikassa, joka määräytyy tässä ajassa tehdyn tai tekemättä jätetyn valinnan perusteella?

Mitä sinä häviäisit? Mistä jäisit paitsi?

Minä uskon, että sinä häviäisit enemmän kuin itsekään tahtoisin hyväksyä.

Siksi en voi olla ehdottamatta, että pyytäisit tosissasi Jeesusta osoittamaan itsensä todeksi sinun elämässäsi.

Kun niin tapahtuu – kun rukoukseemme vastataan – sinäkään et häviä yhtään mitään.

Arkistojen kätkö

Löysin syvältä arkistojen kätköistä runojani. Yksi runoista kuvaa varsin osuvasti arkista armoa minun elämässäni. Tahdon jakaa sen kanssasi, vaikka et voikaan samaistua runon sinään. Ehkäpä kuitenkin runon minä voisit olla myös sinä.


Sinä rakennat sillan, jonka minä sain sortumaan.

Sinä purat aidan, jonka minä kyhäsin kokoon.

Etsit avaimen, jonka minä heitin hukkaan.

Poimit kukan, jonka musersin maahan.

.

Sinä rakastit, kun minä vihasin.

Sinä korjasit, kun minä rikoin.

Sinä kuiskasit, kun minä huusin.

Sinä halasit, kun minä riuhdoin.

.

Teit enemmän kuin ansaitsin.

Maksoit enemmän kuin anoin.

Annoit enemmän kuin pyysin.

Sanoit enemmän kuin toivoin.

.

Sinä vastasit ennen kuin kysyin.

Armahdit ennen kuin kaduin.

Löysit ennen kuin eksyin.

Paransit ennen kuin paruin.

.

Sinä rakastit minua minusta huolimatta.

Rakastit minua ja rakastat minua.

Nyt tiedän: minäkin rakastan Sinua.

Sinua minä rakastan, Herrani.

Ikuisuus

Inhimillisestä näkökulmasta elämämme sijoittuu syntymän ja kuoleman väliin. Sama pätee myös esimerkiksi kännykän elämään: puhelimen elinikä alkaa, kun siihen kytketään virta ensimmäisen kerran kokoamisen jälkeen, ja sen elinkaari päättyy käytöstä poistumiseen.

Aika on kuitenkin suhteellista. Kännykän valmistaja elää eri ajanlaskussa kuin kokoamansa luomus. Samoin meidänkin valmistajamme, Luoja, on oman aikamme yläpuolella ja sieltä käsin Hän kykenee ”kytkeä meihin virran” eli antaa meille elämän ja hengen.

Kummassakaan tapauksessa elämää ei synny itsestään, vaan kohteen ulkopuolinen toimija tarvitaan sekä suunnittelijaksi että toteuttajaksi. Edes kaikkien osien yhtäaikainen olemassa oleminen ei johda elämän syntymiseen – ei, vaikka jokainen kuvitellusti tyhjästä ilmaantunut osa asetettaisiin samaan pakettiin ja ravitseltaisiin tai räjäytettäisiin paketti… Informaatiota ei synny tyhjästä, vaan tarvitaan välttämättä Joku, joka kykenee sen luomaan.

Raamatun mukaan Jumala kutsuu itseään nimellä Minä Olen. Näin Hän kertoo olleensa ennen kaikkea muuta ja pysyvänsä olemassa kaiken muun jälkeen. Luotuaan ensimmäiset ihmiset Hän puhalsi heihin oman henkensä eli saman ikuisesti pysyvän elämän, joka Hänessä on.

Kännykkäesimerkkiä jatkaen todettakoon, että puhelimen muistikortille tallentuvat kontaktit, kokemukset ja käyttäjäkohtaiset asetukset. Vaikka puhelin muutoin rikkoutuisikin, muistikortin mukana oleellinen data voidaan siirtää uusiin kuoriin. Vertaus lienee varsin tökerö, mutta sama pätee myös meihin. Sieluumme tallentuu elämämme ydin, jonka Luojamme siirtää ”uusiin kuoriin” inhimillisen kuolemamme jälkeen. Näin ollen elämämme ei pääty, vaikka ruumiimme eli ”vanhat kuoret” rikkoutuvatkin.

Selkein todistus kuoleman jälkeisestä elämästä on Raamattuun useiden eri kirjoittajien tallentama kuvaus Jeesuksen ylösnousemuksesta eli henkiin heräämisestä kuolemansa jälkeen. Raamatun ulkopuoliset lähteet eivät luonnollisesti ota kantaa itse ylösnousemukseen, mutta tunnistavat sitä edeltäneet ja seuranneet tapahtumat, joiden summa on vakuuttava.

Samoin kuin Jeesuksen elämä jatkui ruumiin kuoleman jälkeen, niin käy myös jokaisen ihmisen kohdalla. Kuolemisesta käytetyt ilmaisut ”kun hänestä aika jättää” ja ”hän siirtyi ajasta ikuisuuteen” ovat erittäin osuvia. Raamatun mukaan inhimillinen aika on vain ikuisuutta edeltävä pieni mutta ratkaiseva osa.

Raamattu kertoo myös etukäteen jonkin verran siitä, millaista elämä on ikuisuudessa: Jumalan luona täydellisen puhtaassa ja hohtavan kauniissa taivaassa ei ole kipua eikä kyyneleitä. Vastaavasti, koska Jumala on hyvyyden ainoa lähde, erossa Hänestä hyvyys puuttuu täysin. Silti parasta on, että Jumala tahtoo aivan kaikkien pelastuvan kadotukselta ja pääsevän luokseen.

Kyse on kuitenkin jokaisen omasta valinnasta. Saamme itse valita, tahdommeko viettää ikuisuutemme yhdessä Luojamme kanssa vai Hänestä erossa. Ensiksi mainittu vaihtoehto on Jumalan itsensä tahto, Raamatun kehotus sekä jokaisen Jumalaan uskovan suositus. Sitä minäkin suosittelen sinulle.

Miten kehuihin voi vastata?

Olipa kerran kolme keskustelua, jotka kävin etelän auringon alta kylmään kotikaupunkiini muuttaneen ystäväni kanssa joskus peruskouluikäisenä.

– Sinula on hieno paita.
– Mmm… Löysin sen kirpparilta parilla eurolla.
– Minä ei kysy, missä sinä ostat se.

– Miten sinun koe mene?
– Sain siitä ysipuolen.
– Se on hyvä numeero.
– Niin, mut mä tein ihan typeriä virheitä, enkä muistanut ees sitä,
mitä kerrattiin yhessä just ennen koetta.
– Okei. (Katsoo hiljaa omaa koepaperiaan.)

– Sinula on hiukset hienosti.
– Mun mielestä nää on aivan kamalan likaiset ja muutenkin huonosti.
– Sano: ”Kiitos.”
– Kiitos, mutta kato nyt, miten…
– Sano: ”Kiitos – ja piste!”

Selittelemätön kiitos osoittautui aivan käsittämättömän vaikeaksi vastaukseksi kehuihin. Välillä takerteluni johtui siitä, että suhtauduin vähättelevästi itseeni ja tekemisiini. Toisinaan taas olin pohjimmiltani tyytyväinen kommentin kohteena olevaan asiaan, mutta kehun hyväksyminen tuntui jotenkin oudon omahyväiseltä.

Sain kuulla samaisen kiittämiskäskyn sittemmin kymmeniä kertoja mitä erilaisimmissa asiayhteyksissä. Ystäväni ehti oppia puhumaan sujuvaa suomea ennen kuin minä sisäistin oman läksyni.

Nykykäsitykseni mukaan kehuihinkin saa suhtautua armona. Ansaitsemisen sijaan ne voi vain ottaa vastaan – riippumatta siitä, arvioisiko itse kehun kohteeksi päätyneen ominaisuutensa tai suorituksensa juuri kyseisillä sanoilla.

Niin, myönteisen huomion voi ottaa vastaan, vaikkei olekaan täydellinen. Kivasta kommentista ilahtuminen ei johda automaattisesti ylpistymiseen, siis sen ainoan Täydellisen varpaille astumiseen. Päinvastoin: kehuista kiittämisen voi liittää mielessään lausutuksi kiitokseksi Hänelle, jolta kaikki hyvä on pohjimmiltaan peräisin.

Kehut voi myös oppia nielemään mukisematta, vaikka olisikin suomalainen. Sitä ei tosin käy kieltäminen, etteikö kaino kulttuurimme vaikeuttaisi kehuihin suhtautumista. Päädyin nimittäin hiljattain siteeraamaan ystäväni vuosientakaista viisautta – hänelle itselleen.

Arkista armoa – armoa arkista


Blogini nimi voidaan aivan tarkoituksenmukaisesti tulkita myös niinpäin, että armo on kotoisin arkista. Siis siitä suuresta laivasta, jonka Nooa perheineen rakensi.

Perusteluna sille, miksi arkki risteilee mielessäni, kerrottakoon, että luin hiljattain huikean kirjan kiinan kirjoitusmerkeistä. Kiinaksi laivaa tarkoittava kirjoitusmerkki koostuu kolmesta osasta, jotka ovat numero kahdeksan, suu/ihminen ja vene. Asian voinee selittää monin tavoin, mutta itse pidän seuraavia yksityiskohtia merkittävinä:

  1. Kiina kirjoitusmerkkeineen on yksi vanhimmista tunnetuista kielistä.
  2. Raamattu toteaa, että arkkiin nousi Nooa ja Nooan vaimo sekä heidän kolme poikaansa, jolla kullakin oli yksi vaimo, eli yhteensä kahdeksan ihmistä.
  3. Nooan aikainen tulva oli Raamatun mukaan maailmanlaajuinen, joten se päätyi väistämättä koko ihmiskunnan muistiin.

Minun ajatuksissani nuo edellä luettelemani yksityiskohdat muodostavat kokonaisuuden, joka omalta pieneltä osaltaan tukee Raamatun sanoman luotettavuutta.

Joka tapauksessa uskon myös, että armoon eli ansaitsemattomaan rakkauteen suhtautumisella on aivan yhtä kauaskantoiset seuraukset kuin Nooan arkilla aikoinaan. Armo on pelastavaa – mutta toimii vain vastaanotettuna.

Armo ei kidnappaa ketään vaikutuspiiriinsä. Ei Nooakaan pyydystänyt asukkaita arkkiinsa. Sekä ihmiset että eläimet kävelivät (tai matelivat tai mönkivät tai mätkähtivät) sisään avoimesta ovesta. He ja ne siis valitsivat itse omaehtoisesti seurata tavalla tai toisella kokemaansa kehotusta nousta arkkiin.

Ulkopuolelle jäi jokainen, joka ei uskonut Nooan sanoja tulevasta tulvasta, ja ymmärrettävästi tulvalta pelastui vain arkin sisäpuolella. Siksi suhtautumisella oli väliä.

Vastaavasti Raamatun runsaasti mainitsema armo edellyttää “arkkiin astumista ja siellä pysymistä” eli aktiivista ja kestävää uskoa. Armo on tarjolla Jeesuksen vuoksi, joten armon arkkiin pääsee aivan jokainen yksinkertaisesti uskomalla Jeesukseen.

Aiheesta saisi halutessaan satasivuisen saarnan. Se ei kuitenkaan ole tarkoitukseni ainakaan tällä kertaa. Sen sijaan tyydyn toteamaan: Tahdon saada arkista armoa.
Siksi uskon Jeesukseen.