Toinen poski

Raamatusta löytyy yksi jos toinenkin nykynormeihin verrattuna poikkeava ohje. Pohdin erästä niistä kuluneella viikolla ja totesin taas vaihteeksi kirjoittamisen olevan tehokas tapa jäsennellä omiakin ajatuksia.

Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.
Jeesus

Itseoikeutettu ihmiselämän ohjekirjan tuottaja käskee siis olemaan kostamatta tai edes vastustamatta kohdalle osuvia loukkauksia. Kaiken lisäksi toisaalla samaisessa asiayhteydessä Hän kehottaa vieläpä toimimaan niiden parhaaksi, jotka minua vihaavat, kiroavat ja parjaavat.

Inhimillisesti ajateltuna kyseinen – vihamiesten rakastamiseksi otsikoitu – käskykokonaisuus tuntuu vähintäänkin hämmentävältä ja epäreilulta. Miksi välittäisin niistäkin, jotka eivät välitä minusta? Minkä vuoksi minusta ei voisi heijastua sama kovuus, jota saan itsekin osakseni?

Raamatun itse tarjoaa vastauksen suorana jatkumona alkuperäiselle käskylle:

Omaa etuaan tavoittelevat ihmiset tekevät hyvää vain hyötyessään siitä.
Taivaallinen Isä antaa valonsa ja lämpönsä loistaa sekä hyville että pahoille.
Taivaallisen Isän lapsilla on täysi syy seurata Hänen esimerkkiään.

Ennen kuin ehdit ihmetellä täyden syyn sisältöä, täsmennän sen olevan lyhyesti ja ytimekkäästi armo. Minä en ansaitse Jumalan silmissä hyväksyttyä asemaani, sillä se – vanhurskautenakin tunnettu ja maailman tavoiteltavin om(in)aisuus – ei perustu olemattomiin onnistumisiini, vaan vajavaiseen uskooni, jonka kohde on ainoa Täydellinen.

Asematietoisuus on arvokas avain

Kaikki osakseni koituva hyvä on lahjaa, josta saan nauttia ja kiittää, mutta jota minulla ei ole rahkeita vaatia. Vastaavasti kenkieni koko ei myöskään riitä kullekin loukkaajalle kuuluvan tuomion määrittelemiseen. Jumala toimii kyllä aikanaan oikeudenmukaisen tuomarin tavoin, mutta omat valtuuteni eivät kata kostamista.

Vastapainona totean kuitenkin, että posken kääntämiseen ohjaava käsky ei sisällä neuvoa etsiytyä tilanteeseen, jossa ensimmäinenkään loukkaus tapahtuu. Päinvastoin Raamattu kehottaa yhtäältä pysymään erossa pahasta ja toisaalta elämään jo alunperinkin sovussa kaikkien kanssa.

Yhtä kaikki, toisen posken kääntämisessä on käsittääkseni kyse sekä terveestä nöyryydestä että itsetunnosta: käännän poskeni, koska päätän jättää yrittämättä kiivetä taivaallisen Tuomarin rinnalle – ja samalla päätän myös jättää laskeutumatta loukkaajan esimerkiksi kelpaamattomalle tasolle.

Ymmärrän erinomaisesti, että tämänkään ohjeen noudattaminen ei onnistu omin voimin. Siksi tuonkin asiaan vielä viimeisen ja mielestäni ratkaisevimman näkökulman, joka piirtyi mieleeni pysähtyessäni pohtimaan, mitä tilanteessa todella tapahtuisi.

Apu on aina käden ulottuvilla

Kuvitellaan vielä tämän kerran, että oikeaan poskeeni kohdistuisi isku. Luonnollinen reaktioni olisi kääntää kasvoni ja sitä myötä katseeni kohti loukkaajaa. Tällöin loukkaajani saisi todennäköisesti osakseen vähintäänkin vihaisen tuijotukseni. Aivan yhtä todennäköisesti aistisin itse lisää vihaa hänen suunnaltaan.

Niinpä posken kääntämällä käännän myös huomioni pois loukkaajasta – ja kykenen keskittymään siihen, mitä näen oikealla puolellani. Käytännössä siirrän siis huomioni Häneen, joka pysyy aina lähelläni.

Minä pysyn aina lähellä Herraa.
Kun hän on oikealla puolellani,
minä en horju.
Kuningas Daavid

Jumalani ei hylkää minua ikinä, eikä Hän myöskään jätä antamatta minulle apuaan, vaikkakaan Hän ei aina toimisi omien ajatusteni mukaan. Joka tapauksessa voin suhtautua tilanteeseen kuin tilanteeseen turvallisin mielin ja luottaa siihen, että Hän toimii turvanani myös fyysisesti.

Pysyessäni lähellä Herraani voin muodossa tai toisessa kohtaamani vihan sijaan heijastaa ympärilleni hyvyyttä, jota itse olen saanut osakseni Häneltä.

Sama pätee myös sinuun, kun valitset luottaa Jeesukseen.

Armolla on vientiä

Aasialainen tuttavani avautui minulle aivan hiljattain. Hän totesi, että arvostaa omistamaani rauhaa ja haaveilee voivansa elää samanlaisessa uskossa kuin minä.

Ateistinen kotikasvatus sekä – länsimaisesta jälkikristillisyydestä kovin poikkeava – sikäläinen yhteiskunta ovat kuitenkin muovanneet tuttavani maailmankuvan niin läpikotaisin, että hänen näkökulmastaan kristinusko tuntuu vielä liian vaikealta.

Hänen on vaikeaa sisäistää anteeksi antamista – saamisesta puhumattakaan. Hänen on myös vaikeaa kuvitella, että Jumala ei rankaisisi häntä jokaisesta haparoivasta uskonaskeleestaan. Hänen on ylipäänsä vaikeaa nähdä itsensä ihmisenä, jonka Jumala hyväksyisi.

Tuttavani surulliset sanat saivat minut hetkeksi sanattomaksi.

Itse koen kristinuskon lähtökohtaisesti maailman helpoimpana maailmankatsomuksena. Eihän minun tarvitse tehdä mitään kelvatakseni Jumalalle, sillä Hän on tehnyt kaiken valmiiksi.

Hän on luonut ympärilleni mahtavan maailman. Hän on pelastanut minut kuin supersankari rakkaansa hukkuvasta laivasta. Hän on käsikirjoittanut elämääni mahdollisuuksia tehdä hyvää ja Hän antaa vieläpä kaikenkattavan varustuksen suunnitelmiensa toteuttamiseen. Minun osuudekseni jää vain ja ainoastaan ottaa vastaan usko, jolla hyväksyn Hänet ja Hänen tekonsa.

Ja ei, minä en ole poikkeus, vaan sama pätee kenen tahansa kohdalla. Siksi vastasinkin tuttavalleni:

– – I cannot take any credit for the peace I have. It’s completely a gift from Jesus. He is the only one who was able to be the kind of person God wants. All of us are wrong before Him, and that’s why nobody can do it by themselves. Yet, He can supernaturally help anybody who lets Him to their life.

I mean, I have peace only because I know that God has forgiven me for every situation in which I have failed, and He continues to do so as I still fail. It’s also only because of His grace that I can forgive others. – –

Yhtä kaikki, alusta loppuun asti kyse on armosta.

Ristillä perusteltu armo onkin ylivoimaisesti paras vientituote, minkä mikään kansa kuvitella saattaa – joskin joka paikassa sille riittää tilausta myös tuontipuolella.

Ajatuksia ateistille

Niin kuin tiedätkin ehkä, minä uskon Jeesukseen. Uskon, että Hänet on herätetty kuolleista, ja että siksi omakin elämäni jatkuu kuoleman jälkeen.

Oletetaan, että uskoni olisikin katteeton, että kaikki olisikin tässä. Mitä minä häviäisin? Mikä olisi mennyt hukkaan?

Uskoniko? Se on rohkaissut ja ohjannut minua lukemattomia kertoja.

Rukoukseen käytetyt hetkeni? Niissä rauha on korvannut ahdistuksen, luottamus levottomuuden, armo syytökset sekä rakkaus pelon ja vihan.

Entä toisten uskovien yhteys? Siinä olen kokenut moniulotteista hyvää sekä kasvanut kokonaisvaltaisesti ihmisenä.

Ehkäpä pyrkimykseni noudattaa Raamatun ohjeita? Raamatun ansiosta olen varjeltunut paljolta pahalta ja löytänyt vastaukset syvimpiin kysymyksiini.

Jos siis oletetaan, että olisin erehtynyt ja uskoni osoittautuisi katteettomaksi – jos kaikki päättyisikin kuolemaan – mikään ei olisi mennyt hukkaan.

Minä en häviäisi yhtään mitään.

Mutta entä, jos onkin niin, että sinun epäuskosi on erehdys? Entä, jos kuoleman jälkeen elämä jatkuukin paikassa, joka määräytyy tässä ajassa tehdyn tai tekemättä jätetyn valinnan perusteella?

Mitä sinä häviäisit? Mistä jäisit paitsi?

Minä uskon, että sinä häviäisit enemmän kuin itsekään tahtoisin hyväksyä.

Siksi en voi olla ehdottamatta, että pyytäisit tosissasi Jeesusta osoittamaan itsensä todeksi sinun elämässäsi.

Kun niin tapahtuu – kun rukoukseemme vastataan – sinäkään et häviä yhtään mitään.