Uhanalainen usko

Millainen vaikutus on sillä, että yksilö tai yhteisö uskoo – tai lakkaa uskomasta?

Törmäsin suurelta lavalta julistettuun väitteeseen, jonka mukaan uskonnot ja muut vastaavat rakenteet katoavat, kun kyllin moni jättää ne taakseen. En kiistä, etteikö näin olisi jossain joskus voinut käydäkin. Katoaahan jokikin olemattomiin, jos vesi lakkaa virtaamasta sitä pitkin.

.

.

Toisaalta pysähdyin pohtimaan asiaa erinäisten määritelmien kautta. Mitä uskonto oikeastaan tarkoittaa?

Henkilöstä ja tilanteesta riippuen uskonto voi oman keittiöteologiani mukaan ilmetä karrikoidusti kolmella tavalla: uskotteluna, uskona tai suhteena.

Uskottelu on sitä, että perusteiden puuttumisesta huolimatta suhtautuu vilpilliseen väittämään totena ja pätevänä. Uskotellessa ihminen siis esittää – joko tietoisesti tai tiedostamattaan – pitävänsä perusteetonta asiaa aidosti olemassa olevana. Tästä huolimatta ja kontekstista riippuen kyseessä voi olla myös yleisesti hyväksytty tarina:

"Korvatunturilla asuva parrakas ja sopivasti pyylevä pukki lentää kerran vuodessa porovaljakollaan jakamaan lahjoja kaikille kilteille lapsille." 

Vaikka feikkipukkeihin törmäisi toistuvasti, uskottelun kohteena olevaan asiaan tai hahmoon ei löydy aitoa tarttumapintaa. Tyhjän kanssa on mahdotonta vuorovaikuttaa.

.

.

Uskottelun ja uskon välinen ero liittyy perusteisiin. Usko on sitä, että perusteiden olemassaolon vuoksi suhtautuu – joko vilpilliseen tai vilpittömään – väittämään aidosti totena ja pätevänä. Toisin sanoen usko edellyttää yksilön tai yhteisön hyväksymää syytä pitää asiaa oikeana. Tätä alleviivaa uskon synonyyminä toimiva luottamus.

"Uskon Luojan olemassaoloon sillä perusteella, mitä Raamattu ja luonto yksimielisesti asiasta vakuuttavat." 

Toisin kuin aikaisemman uskottelua havainnollistavan pukkitarun, tämän uskoa mallintavan esimerkkitoteamuksen allekirjoitan itsekin. Pidän sekä Raamatun ilmoitusta että esimerkiksi dna:n käsittämättömän monimutkaista suunnitelmallisuutta luotettavina perusteina uskolleni Jumalaan kaiken elämän Luojana.

.

.

Toisaalta tiedän ihmisten uskovan luottavaisesti moninaisiin väittämiin ja rakenteisiin, joita itse en pidä uskomisen arvoisina. Vastaavasti sitä, mitä minä uskon, sinä et välttämättä usko. Näin ollen uskon kohdalla onkin kyse yksilön tai yhteisön itse suorittamasta perusteiden pätevyyden arvioinnista. Ja kyllä, perusteiden pätevyyden arviointi on suhteellista sekä altista lukemattomille ulkoisille vaikutteille.

Niinpä alussa lainaamani lause uskontojen uhanalaisuudesta vaikuttaakin varsin varteenotettavalta, mikäli uskonto jää pelkäksi uskotteluksi tai subjektiiviseksi uskoksi.

Oman määritelmäni mukaan uskonto ja sitä ilmentävä usko voivat kuitenkin sisältää myös suhteen. Suhde toteutuu, kun todelliset osapuolet ovat perusteltavasti vilpittömässä vuorovaikutuksessa keskenään. Suhde ei ole siis suhteellinen tulkinta, vaan elävä yhteys, joka vaikuttaa molempiin osapuoliin.

"Olen valinnut astua sisään Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avaamasta ovesta, joka johtaa minut läheiseen suhteeseen Jumalan kanssa."

.

.

Suhteeni Jeesukseen ei rajoitu Jumalan olemassaolon uskomiseen. Sen sijaan elän aktiiviisessa vuorovaikutuksessa edelleen elävän Herrani ja Vapahtajani kanssa: Jaan ajatukseni Hänen kanssaan rukouksessa. Kuuntelen Hänen henkilökohtaisesti tilanteeseeni kolahtavia vastauksiaan hiljentymällä lukemaan Raamattua. Hän elää minun kanssani ja minussa.

Totean siis, että suhde on paljon enemmän kuin usko – ja äärettömän paljon enemmän kuin uskottelu. Siltä varalta, että pidät taulukoista ja verrannoista, tiivistän vielä väittämäni visuaaliseen asuun:

Koska suhteeni Jeesukseen on – vilpittömän uskon ja luotettavien perusteiden lisäksi – henkilökohtaisen vuorovaikutteista, se ei riipu yhteiskunnan virtauksista tai ympärilläni elävien ihmisten subjektiivisista näkemyksistä.

Samaa pätee myös tasavaltamme ja koko jälkikristillisen maailman jokaiseen kristittyyn. Edes enemmistön mielipiteet eivät uhkaa elävää suhdetta uskomme perustajaan ja sen täydelliseksi tekijään.

Uskotko sinä Jeesukseen?

Onhan suhteesi Häneen elävä ja läheinen?

.

.

.

.

Armolla on vientiä

Aasialainen tuttavani avautui minulle aivan hiljattain. Hän totesi, että arvostaa omistamaani rauhaa ja haaveilee voivansa elää samanlaisessa uskossa kuin minä.

Ateistinen kotikasvatus sekä – länsimaisesta jälkikristillisyydestä kovin poikkeava – sikäläinen yhteiskunta ovat kuitenkin muovanneet tuttavani maailmankuvan niin läpikotaisin, että hänen näkökulmastaan kristinusko tuntuu vielä liian vaikealta.

Hänen on vaikeaa sisäistää anteeksi antamista – saamisesta puhumattakaan. Hänen on myös vaikeaa kuvitella, että Jumala ei rankaisisi häntä jokaisesta haparoivasta uskonaskeleestaan. Hänen on ylipäänsä vaikeaa nähdä itsensä ihmisenä, jonka Jumala hyväksyisi.

Tuttavani surulliset sanat saivat minut hetkeksi sanattomaksi.

Itse koen kristinuskon lähtökohtaisesti maailman helpoimpana maailmankatsomuksena. Eihän minun tarvitse tehdä mitään kelvatakseni Jumalalle, sillä Hän on tehnyt kaiken valmiiksi.

Hän on luonut ympärilleni mahtavan maailman. Hän on pelastanut minut kuin supersankari rakkaansa hukkuvasta laivasta. Hän on käsikirjoittanut elämääni mahdollisuuksia tehdä hyvää ja Hän antaa vieläpä kaikenkattavan varustuksen suunnitelmiensa toteuttamiseen. Minun osuudekseni jää vain ja ainoastaan ottaa vastaan usko, jolla hyväksyn Hänet ja Hänen tekonsa.

Ja ei, minä en ole poikkeus, vaan sama pätee kenen tahansa kohdalla. Siksi vastasinkin tuttavalleni:

– – I cannot take any credit for the peace I have. It’s completely a gift from Jesus. He is the only one who was able to be the kind of person God wants. All of us are wrong before Him, and that’s why nobody can do it by themselves. Yet, He can supernaturally help anybody who lets Him to their life.

I mean, I have peace only because I know that God has forgiven me for every situation in which I have failed, and He continues to do so as I still fail. It’s also only because of His grace that I can forgive others. – –

Yhtä kaikki, alusta loppuun asti kyse on armosta.

Ristillä perusteltu armo onkin ylivoimaisesti paras vientituote, minkä mikään kansa kuvitella saattaa – joskin joka paikassa sille riittää tilausta myös tuontipuolella.

.

.