Olipa kerran kolme keskustelua, jotka kävin etelän auringon alta kylmään kotikaupunkiini muuttaneen ystäväni kanssa joskus peruskouluikäisenä.

– Sinula on hieno paita.
– Mmm… Löysin sen kirpparilta parilla eurolla.
– Minä ei kysy, missä sinä ostat se.

– Miten sinun koe mene?
– Sain siitä ysipuolen.
– Se on hyvä numeero.
– Niin, mut mä tein ihan typeriä virheitä, enkä muistanut ees sitä,
mitä kerrattiin yhessä just ennen koetta.
– Okei. (Katsoo hiljaa omaa koepaperiaan.)

– Sinula on hiukset hienosti.
– Mun mielestä nää on aivan kamalan likaiset ja muutenkin huonosti.
– Sano: ”Kiitos.”
– Kiitos, mutta kato nyt, miten…
– Sano: ”Kiitos – ja piste!”

Selittelemätön kiitos osoittautui aivan käsittämättömän vaikeaksi vastaukseksi kehuihin. Välillä takerteluni johtui siitä, että suhtauduin vähättelevästi itseeni ja tekemisiini. Toisinaan taas olin pohjimmiltani tyytyväinen kommentin kohteena olevaan asiaan, mutta kehun hyväksyminen tuntui jotenkin oudon omahyväiseltä.

Sain kuulla samaisen kiittämiskäskyn sittemmin kymmeniä kertoja mitä erilaisimmissa asiayhteyksissä. Ystäväni ehti oppia puhumaan sujuvaa suomea ennen kuin minä sisäistin oman läksyni.

Nykykäsitykseni mukaan kehuihinkin saa suhtautua armona. Ansaitsemisen sijaan ne voi vain ottaa vastaan – riippumatta siitä, arvioisiko itse kehun kohteeksi päätyneen ominaisuutensa tai suorituksensa juuri kyseisillä sanoilla.

Niin, myönteisen huomion voi ottaa vastaan, vaikkei olekaan täydellinen. Kivasta kommentista ilahtuminen ei johda automaattisesti ylpistymiseen, siis sen ainoan Täydellisen varpaille astumiseen. Päinvastoin: kehuista kiittämisen voi liittää mielessään lausutuksi kiitokseksi Hänelle, jolta kaikki hyvä on pohjimmiltaan peräisin.

Kehut voi myös oppia nielemään mukisematta, vaikka olisikin suomalainen. Sitä ei tosin käy kieltäminen, etteikö kaino kulttuurimme vaikeuttaisi kehuihin suhtautumista. Päädyin nimittäin hiljattain siteeraamaan ystäväni vuosientakaista viisautta – hänelle itselleen.